Lueskellessani Tim Birkheadin teosta Lintujen viisaus törmäsin reviirikäsitteen historiaa käsittelevässä osassa lintujen parisuhteisiin. Julian Huxley huomasi ensimmäisenä, että ainakin silkkiuikut suorittavat monimutkaisia soidintanssejaan myös sen jälkeen kun ne ovat parinsa löytäneet ja vakiintuneet toistensa seuraan. Miksi? Huxleyn vastaus, että soidinmenojen suorittaminen auttaa vahvistamaan parisidosta, oli väistö. Birkheadin mielestä käsite ”parisidos” on vielä tänäkin päivänä yksi lintutieteen isoista tutkimattomista kysymyksistä. Hän kysyi onko kellään uusia ideoita asiasta.
Parisuhde on samalla tavalla mysteeri myös ihmisistä puhuttaessa, vaikka lakitekstissä löytyykin määrittelyjä avioliitolle tai rekisteröidylle parisuhteelle. Väitänkin että parisuhteen ylläpito on toissijaista ja yleensä tarpeetonta. Niin lintujen kuin ihmistenkin koiraat kilpailevat elintilasta - reviiristä ja resursseista - ja naaraat valitsevat mahdollisimman menestyvän koiraan, joko vapaan tai sellaisen joka tuon naaraan hyväksyy, saaden samalla käyttöön kaikki tai osan tuon koiraan hallitsemista resursseista.
Niin, turha on heittäytyä moralistiksi tai ihanteidensa vangiksi. Linnut ja ihmiset eivät aina ole yksiavioisia. Naaraista osa pariutuu pysyvän oloisesti valitsemansa koiraan kanssa. Elinikäiset parisuhteet ovat kuitenkin harvinaisia, ja osa niistäkin on sellaisia, missä molemmat emot palaavat vuodesta toiseen samalle pesimäpaikalle viettämättä välttämättä muuta aikaa keskenään. Voidaan väittää, että suhde pesäpaikkaan on tärkeämpi kuin puolisoon, erityisesti kun joskus tapaturmaisesti kuolleen puolison tilalle hyväksytään uusi jopa viikon, parin kuluessa. Samaan viittaa sekin, että näennäisen pariuskollisillakin vuodesta toiseen yhdessä elävillä lintupareilla on DNA-testeissä huomattu että jopa kolmasosa "uskollisen" naaraan munista on vieraan koiraan hedelmöittämiä. Tyypillisempää on, että parisuhde muodostuu joka pesintäkautta varten uudestaan, ja puoliso voi olla joko entinen tai uusi, riippuen siitä kumpi paikalle ensin ehtii. Edelleen on naaraita, jotka hyväksyvät kumppanikseen jo pariutuneen koiraan. Näin käy siitäkin huolimatta että koiras ei välttämättä osallistu sitten lainkaan tämän toisen naaraan pesyeen huoltamiseen. Osa lajeista pariutuu vain parittelun ja muninnan ajaksi, haudonnan alussa koiras voi vielä pysytellä lähistöllä, mutta lähtee pian omille teilleen, tyypillisesti sulkimaan poikaporukassa ja kiinnostuu naaraista seuraavan kerran vasta uuden pesimäkauden alussa. Tuttuja ovat myös ne lajit, joille parisuhde muodostuu vain soitimella parittelun ajaksi. Tuolloin naaraat jonottavat yhteissoitimen komeimman esittäjän soidinreviirillä päästäkseen parittelemaan sen kanssa, vaikka vieressä olisi runsaasti muita koiraita. Parittelun jälkeen naaraat hajaantuvat maastoon pesimään ja koiraat jäävät pitämään soidintaan kunnes hormonit taas laimentuvat. Vielä on muutama laji, missä naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta komeanvärisin puvuin soidinnellen. Näistä osa on vielä moniavioisia, siis munivat useamman pesyeen, yhden kullekin koiraalle hoidettavaksi, ja tyypillisesti muninnan jälkeen poistuvat maisemista jättäen haudonnan ja poikasten huollon koiraille. Ei tarvitse osoitella tämän enempää huomatakseen että kaikki nuo parisiteen muodot löytyvät myös ihmisiltä.
Näyttääkin siltä, että niin kauan kun parilla on yhteinen intressi, se pysyy yhdessä ja tarvittaessa tekee yhteisiä riittejä tai aktiviteetteja ylläpitääkseen molemminpuolista hyväksymisen tai sietämisen ilmapiiriä. Kun yhteinen intressi poistuu, nopeimmilla heti parittelun tapahduttua, hitaimmilla vasta kun yhdessä kasvatettu pesye on opetettu kulkemaan perimätiedon määrittelemälle talvialueelle ja sieltä takaisin pesintämaisemiin, vahvistava toiminta hiipuu ja lakkaa ja parit ajautuvat erilleen. Ne alkavat taas kokea toisensa kilpailijoina eivätkä kumppaneina. Niiden rakkaus resursseihin on aidompaa.
