Mustat varikset
verkkaisina vaappuvat
hautausmaalla.
***
Reipas liverrys
liian pirteä tänne
kuolleiden puistoon.
***
Entiseen aikaan
ihmisen piti viedä
hautaan virkansa,
totta kai asessori
on se helvetissäkin.
***
Jokainen puu on
koriste, karsittu ja
muotoon leikattu.
***
Taivaalta sataa
kuivia neulasia,
tuulee mereltä.
***
]]>2012-11-21T12:24:01+02:002019-08-07T19:49:33+03:00https://arvieno.vuodatus.net/lue/2012/11/marrasmatalaaSyrinxhttps://arvieno.vuodatus.net/<![CDATA[Parisiteet ja parisuhteet ]]>
Lueskellessani Tim Birkheadin teosta Lintujen viisaus törmäsin reviirikäsitteen historiaa käsittelevässä osassa lintujen parisuhteisiin. Julian Huxley huomasi ensimmäisenä, että ainakin silkkiuikut suorittavat monimutkaisia soidintanssejaan myös sen jälkeen kun ne ovat parinsa löytäneet ja vakiintuneet toistensa seuraan. Miksi? Huxleyn vastaus, että soidinmenojen suorittaminen auttaa vahvistamaan parisidosta, oli väistö. Birkheadin mielestä käsite ”parisidos” on vielä tänäkin päivänä yksi lintutieteen isoista tutkimattomista kysymyksistä. Hän kysyi onko kellään uusia ideoita asiasta.
Parisuhde on samalla tavalla mysteeri myös ihmisistä puhuttaessa, vaikka lakitekstissä löytyykin määrittelyjä avioliitolle tai rekisteröidylle parisuhteelle. Väitänkin että parisuhteen ylläpito on toissijaista ja yleensä tarpeetonta. Niin lintujen kuin ihmistenkin koiraat kilpailevat elintilasta - reviiristä ja resursseista - ja naaraat valitsevat mahdollisimman menestyvän koiraan, joko vapaan tai sellaisen joka tuon naaraan hyväksyy, saaden samalla käyttöön kaikki tai osan tuon koiraan hallitsemista resursseista.
Niin, turha on heittäytyä moralistiksi tai ihanteidensa vangiksi. Linnut ja ihmiset eivät aina ole yksiavioisia. Naaraista osa pariutuu pysyvän oloisesti valitsemansa koiraan kanssa. Elinikäiset parisuhteet ovat kuitenkin harvinaisia, ja osa niistäkin on sellaisia, missä molemmat emot palaavat vuodesta toiseen samalle pesimäpaikalle viettämättä välttämättä muuta aikaa keskenään. Voidaan väittää, että suhde pesäpaikkaan on tärkeämpi kuin puolisoon, erityisesti kun joskus tapaturmaisesti kuolleen puolison tilalle hyväksytään uusi jopa viikon, parin kuluessa. Samaan viittaa sekin, että näennäisen pariuskollisillakin vuodesta toiseen yhdessä elävillä lintupareilla on DNA-testeissä huomattu että jopa kolmasosa "uskollisen" naaraan munista on vieraan koiraan hedelmöittämiä. Tyypillisempää on, että parisuhde muodostuu joka pesintäkautta varten uudestaan, ja puoliso voi olla joko entinen tai uusi, riippuen siitä kumpi paikalle ensin ehtii. Edelleen on naaraita, jotka hyväksyvät kumppanikseen jo pariutuneen koiraan. Näin käy siitäkin huolimatta että koiras ei välttämättä osallistu sitten lainkaan tämän toisen naaraan pesyeen huoltamiseen. Osa lajeista pariutuu vain parittelun ja muninnan ajaksi, haudonnan alussa koiras voi vielä pysytellä lähistöllä, mutta lähtee pian omille teilleen, tyypillisesti sulkimaan poikaporukassa ja kiinnostuu naaraista seuraavan kerran vasta uuden pesimäkauden alussa. Tuttuja ovat myös ne lajit, joille parisuhde muodostuu vain soitimella parittelun ajaksi. Tuolloin naaraat jonottavat yhteissoitimen komeimman esittäjän soidinreviirillä päästäkseen parittelemaan sen kanssa, vaikka vieressä olisi runsaasti muita koiraita. Parittelun jälkeen naaraat hajaantuvat maastoon pesimään ja koiraat jäävät pitämään soidintaan kunnes hormonit taas laimentuvat. Vielä on muutama laji, missä naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta komeanvärisin puvuin soidinnellen. Näistä osa on vielä moniavioisia, siis munivat useamman pesyeen, yhden kullekin koiraalle hoidettavaksi, ja tyypillisesti muninnan jälkeen poistuvat maisemista jättäen haudonnan ja poikasten huollon koiraille. Ei tarvitse osoitella tämän enempää huomatakseen että kaikki nuo parisiteen muodot löytyvät myös ihmisiltä.
Näyttääkin siltä, että niin kauan kun parilla on yhteinen intressi, se pysyy yhdessä ja tarvittaessa tekee yhteisiä riittejä tai aktiviteetteja ylläpitääkseen molemminpuolista hyväksymisen tai sietämisen ilmapiiriä. Kun yhteinen intressi poistuu, nopeimmilla heti parittelun tapahduttua, hitaimmilla vasta kun yhdessä kasvatettu pesye on opetettu kulkemaan perimätiedon määrittelemälle talvialueelle ja sieltä takaisin pesintämaisemiin, vahvistava toiminta hiipuu ja lakkaa ja parit ajautuvat erilleen. Ne alkavat taas kokea toisensa kilpailijoina eivätkä kumppaneina. Niiden rakkaus resursseihin on aidompaa.
]]>2012-11-19T16:16:01+02:002019-08-07T19:49:35+03:00https://arvieno.vuodatus.net/lue/2012/11/parisiteet-ja-parisuhteetSyrinxhttps://arvieno.vuodatus.net/<![CDATA[Mieli tekee merelle ]]>
***
Mitä se paska on mihin Maapallo hautautuu? Täällä aina ollutta.
***
Maapallolla oleva materian määrä on ihmiselon skaalassa vakio. Paskoittumisessa kuten muussakin elämässä on kyse vain voimasuhteiden muutoksesta.
Yhteiskunnallisesti ajatellen ammoiset kuninkaat kokivat feodaaliherrojen määrän kasvun paskoittumisena, joka sitten johti vallan siirtymiseen niille. Aateli taas koki porvariston määrän kasvun paskoittumisena ja kohta nämäkin kaappasivat itselleen vallan.
Samalla tavalla ihminen lajina tuntee jätöstensä määrän kasvun paskoittumisena. Ennen pitkää samaa kuviota seuraten tämä paska on se johtava luonnonvoima ja materiakeskittymä, mihin ihmisen ja kaiken muun täällä on sopeuduttava.
***
Näin on, tuosta paskateoriasta pari laatikkoa ylempänä, sovellettavissa suoraan näihin kierrätysajatuksiinkin.
***
Linkolan luonto on ihmiseltä kielletty.
***
Lehmäkin on kasvissyöjä ja sitäpaitsi pyhänä lähes jumalallinen.
***
Yhden kärsivän huudolle vastaamme, miljoonien kärsivien huudoilta suljemme korvamme.
Yhden kärsivän auttaminen ei uhkaa asemaamme, miljoonien kärsivien auttaminen tekee meistä samanlaisia.
****
Vain ihminen tietää mikä tästä on mennyt ja mikä tästä tulee.
Ei ole herkkua leijonankaan elämä ihmisten maailmassa.
Ihmisluonnon suojelijat.
Pessimisti odotti joutuvansa kellotauluksi, joutui tikkatauluksi.
Pessimismikin toimii jos sitä ei ole tosissaan.
Ihminen sulkeutuu, kirjeet jäävät avaamatta.
Turha kysyä rajoista, muut muistuttavat niistä muistuttamatta.
Ääretön on vain äärellisyyden pelkoa.
Pelkäämme vieläkin maailman laitaa, että putoamme sen yli. Mihin? Tämä on karsinamme, tuijotamme lehminä veräjää, vain kuvitellen että sellainen on, ja sen takana kaikki parempaa.
Ensin tuli tekniikka, sitten tulivat mahdollisuudet.
***
Insinööri keksii meille elämän.
***
Pessimismin logiikkaa:
maailmamme teknistyy, globalisoituu ja kurjistuu.
Kehitysmaat eivät teknisty. Siksi ne globalisoituvat
ja kurjistuvat.
***
Viimeistellyimmänkin liukuhihnatekniikan tuotteet ovat yksilöitä.
***
Tekniikka toteuttaa toiveemme tarjoamalla tilalle jotakin muuta mitä sitten kuvittelemme aina toivoneemme.
***
Meillä on vain sen verran ihmisoikeuksia kuin niitä toteutuu kaikille ihmisille.
Jos eliitti haluaa itselleen ja suosikeilleen enemmän ihmisoikeuksia ilman että niitä voi taata muille maapallon asukkaille, on puhuttava etuoikeuksista.
***
Meillä on aina varaa asein toteutettuun sosiaaliturvaan.
***
Nälkään kuollaan joka päivä,
missin kynsi katkeaa aniharvoin,
ero uutisarvossa on huikea.
Älä kysy miksi toimittaja juo.
***
]]>2012-11-10T22:15:01+02:002019-08-07T19:49:41+03:00https://arvieno.vuodatus.net/lue/2012/11/hajatellenSyrinxhttps://arvieno.vuodatus.net/<![CDATA[Ajattelemattomia III ]]>
***
Paikat erottavat.
***
Hautausmaita on vain kohteille joiden olemassaololle on tarkoitus.
***
Eliitin kansalaisyhteiskunta
Insinöörit keksivät
ekonomit rahoittavat
juristit päättävät
lääkärit korjaavat
papit hautaavat.
Voiko nykyaikaisen helvetin rakentaa Maxwellin vanhoista demoneista?
"Mitä helvettiä te oikein odotatte?"
***
Jokaista kieltä väitetään täydelliseksi. Entä jos kieli on kuollut? Sisältääkö sekin tulevaisuutemme siinä mielessä kuin kielet joita tulevaisuudessa käytämme?
***
Ihmisellä kaksi kättä
niillä käsitykset,
yksi pää
siellä päätös.
***
]]>2012-11-09T21:04:01+02:002019-08-07T19:49:43+03:00https://arvieno.vuodatus.net/lue/2012/11/ajattelemattomia-iiiSyrinxhttps://arvieno.vuodatus.net/<![CDATA[Silmän vahvistusta II ]]>
(sama Gitzo, sama kuulapolvi, mutta päällä nyt Optolyth, 1990-luvun puolivälissä Virolahden Harvajanniemellä)
***
1980-luvun alussa kuljeskelin siis kaulallani uudet Zeissin kattoprismakiikarit ja mukanani Celestronin C90 peiliputki, joka oikeastaan oli tähtiä varten tarkoitettu. Vanha Gitzon jalustani alkoi sen alla näyttää kovin kevyeltä, ja hankinkin sitten sitä korvaamaan todella ison metalliromukehikon, Manfrotton 075 isoine kinopäineen ja siinä kiinni olevine putkineen painoi hartioita lähes kymmenen kilon massalla. Ulkosaariston myrskyissä tuuli lennätteli minua mutta jalusta pysyi horjumatta paikallaan. Huomasin yllättäen senkin, että jalustaan kiinnitetyn kaukoputken raahaaminen ympäri mantuja on rankkaa puuhaa, vielä kun mukaan tunki kameroitakin omine lukuisine vaihto-objektiiveineen. Tuo Celestron oli kuitenkin siinä suhteessa mainio että sitä voi käyttää myös suorana 1000 millin teleobjektiivina, vieläpä hyvänä sellaisena. Minulla olikin siihen sopiva suora välike ja kamerasovitin. Ainut haitta oli, että tarkennus oli manuaalinen ja hidas. Lähellä olevat linnut olivat yleensä liian vilkasliikkeisiä filmille tarttuakseen - siihen aikaan elettiin vielä täysin filmikameroiden aikaa. Lisäksi objektiivin aukko oli kiinteä joten valotusta joutui säätämään pelkästään suljinaikaa vaihtelemalla.
Muutenkin tuon vuosikymmenen muistan lähinnä asuntovelallisena köyhäilystä ja töissä sekä ylitöissä raatamisesta, retkeily maastossa taisi olla heikompaa kuin juuri koskaan aikaisemmin tai myöhemmin. Perinteeksi muodostuneet ulkosaariston kevätretketkin alkoivat jäädä toisinaan väliin. Uutta ryhtiä toimeen tuli vasta kun ajoin itselleni ajokortin, hankin auton, ja perheporukalla sitten lähdimme, minä, vaimo ja koira, pari vuotta myöhemmin vielä lapsikin, kiertämään jälleen takavuosieni retkikohteita. Putki seurasi mukana auton takakontissa joten se vakiintui taas retkille mukaan. Massiivinen Manfrotto osoittautui koostaan huolimatta heikkotekoiseksi, mutterit putoilivat, osat lonksuivat ja kiinnitykset pettivät yhtenään. Ärsytti siinä määrin että palasin käyttämään edelleen vanhaa Gitzoani, jonka ongelmana oli vain etten enää löytänyt siihen hyvää kinopäätä, kuulapolvi sai kelvata ja se oli ärsyttävän vaikea kun putkessa oli äärimmäisen kapea näkökenttä ja vielä seuratessa piti osata kääntää vastakkaiseen suuntaan kuin mihin kuva näytti liikkuvan.
Todellisen maastoputken puuttuminen alkoi taas harmittaa, ja noihin aikoihin päätinkin että seuraava putki on todella maastokelpoinen ja huoleton. Kumipeitteinen Optolyth, sellainen sen piti olla. 80 millin etulinssi olisi sietänyt suuremmankin suurennuksen mutta vanhasta muistista piti siihenkin sovittaa 20-kertainen okulaari. Olihan näkökulma nyt laaja ja putki mainio staijatessa, mutta nyt olivat tulossa muotiin taas isot suurennukset, erityisesti zoom-okulaareissa, jotka siihen asti oli tuomittu täysin leluiksi. Kaikilla piti olla 20-60 zoom, jolla etsittiin lintuja kaksikymppisen suurennuksen avulla ja sitten määritettiin ne kuusikymppisellä, jos vähempi ei riittänyt. No, nautin valoisasta kuvasta ja harmittelin vain että horisontin rihmat olivat edelleen vain rihmoja, kun arktikamuutossa sellaisia joskus edes pääsi näkemään. Toiset vieressä Porkkalan kärjessä väänsivät tertiaalien värejä horisontin utujuovista. Tarkkailutapakin oli muuttunut toiseksi, nyt seulottiin näennäisen tyhjää maisemaa nimenomaan putkella, jolla löytyneet linnut myös määritettiin. Kiikaria käytettiin oikeastaan vain hankalaan puuston tai korkean taivaan seulontaan jolloin löytyneet kohteet tunnistettiin sitten joko kiikarilla tai kaukoputkella. Tähtiputkessani olikin jo hyvä zoom-okulaari, tosin vain tähtien katseluun sopiva, joka antoi suurennusta noin 33-kertaisesta jopa 100-kertaiseksi. Sen optinen laatu oli hyvä, mutta näkökenttä erittäin kapea kuten tähtiputkien okulaareissa tapa on. Sitä ei juuri tullut lintujen tarkkailussa käytettyä.
Aikani tuotakin harmittelin, ja kun perheen ja asumisen kanssa vuosituhannen vaihduttua tuli järjestelyjä, siihen samaan konkurssiin sitten päivitin taas sekä jalustani että kaukoputkenikin. Jalustaksi etsin taas Gitzoa mutta eioota myyvät kauppiaat vedättivät minut tällä kertaa Berlebachin ison, tilaavievän ja painavan rimakasan omistajaksi. Eikä siihen tietysti sopinut taas kuin Manfrotton videopää, sellainen jonka huonosta laadusta minulla oli jo mielestäni riittävästi kokemusta. Nyt itse kaukoputken rungoksi valikoitui Nikonin massiivinen 82-millinen ED-putki, ja siihen toiveikkaasti istutin Nikonin oman 25-75-kertaisen zoom-okulaarin. Sen optinen laatu oli kuitenkin pettymys, samoin sen kapea näkökulma. Aikani sen kanssa sinnittelin, ja yritin jopa digikuvausta sen läpi. Pian kuitenkin palasin kauppaan ja hankin samaan runkoon sopivan laajakulmaisen 30-kertaisen okulaarin. Se on ollut erittäin kirkas, kuvaltaan terävä, riittävän avara staijaukseen ja riittävän erotuskykyinen määritykseen. Staijauksessa on vuosituhannen vaihteesta lähtien ollut toisinaan mukanani myös Ursan tähtien tarkkailua varten myymä 15*70 -kiikari, sitä on turha käyttää ilman jonkunlaista jalustaa, tosin yksijalkainenkin staijikeppi riittää. Ensimmäinen retki jolla se oli mukana, oli tuo aiemmin täällä blogissa selostamani kun kävimme jo edesmenneen jäsen P:n kanssa bongaamassa hanhikorppikotkan Nauvosta. Myöhemmin olen käyttänyt sitä erityisesti jos on ollut matka bongaamaan jotakin pikkulintuharvinaisuutta, se on kätevämpi kuin yrittää seurata sinne tänne sähläävää kohdetta kaukoputkella. Metsän spontaaniretkeilyä varten on mukana viime vuosina liikkunut 8*32 Opticronin pikkukiikari, sen etuna on paitsi keveys, myös tarkentuminen lähelle, muut kiikarini eivät nykyisillä silmilläni näytä enää mitään viittä, kymmentä metriä lähempää. Mikään toivesetti ei vieläkään käsillä ole, ja mahdollista on, että vaihdan vielä kerran sekä jalustani, ykköskiikarini että putkeni, kunhan löydän jotakin joka vaikuttaa lopulliselta, parantumattoman hyvältä.
***
]]>2012-11-08T19:56:01+02:002019-08-07T19:49:45+03:00https://arvieno.vuodatus.net/lue/2012/11/silman-vahvistusta-iiSyrinxhttps://arvieno.vuodatus.net/<![CDATA[Silmän vahvistusta I ]]>
(kuvan keskellä takana Gitzo, kuulapolvi ja siinä vanha pattikowani kuvattuna 1970-luvun jälkipuolella Hiittisten välisaaristossa)
***
Tuoreimmassa Tringa-lehdessä Karno Mikkola kokoaa muistojaan kaukoputkista ja samalla sivuaa myös niiden käytön historiaa maamme lintuharrastuksen ja tutkimuksen apuvälineinä.
Olin aikanani erityistapaus lintuharrastajien joukossa. Ensimmäinen optinen apuvälineeni oli kaukoputki eikä kiikari kuten lähes kaikilla lintuihin hurahtavilla vieläkin taitaa olla. Kun jokusen vuoden olin yrittänyt paljain silmin lintuja seurata, eivätkä vanhemmat minulle kai rahan puutteessa kiikaria hankkineet, käytin eräänä kesänä naapurien juurikaspeltoja harventamalla saamani rahat jonkun muistaakseni tavaratalon valikoimista silmään osuneeseen suoraan kaukoputkeen. Sen merkkiä en enää muista enkä tarkalleen sen kokoakaan. Objektiivi taisi olla jotakin 35-40 millin suuruusluokkaa, okulaarina oli zoom, muistaakseni jotakin 6-15 kertaa suurentava. Jalustana taisi olla joku hentoinen pöytäjalusta. No, kolmetoistavuotiaasta tuokin tuntui mahtavalta peliltä, ja olihan se sitä paljaisiin silmiin verrattuna. Käyttelin sitä maastossa tuettuna milloin kiven päälle, puun runkoon tai oksaan, tai kolmiomittaustornin kaiteeseen. Valovoima oli vaatimaton, piirto ja katselukulma samoin ja huono tuenta teki kohteiden löytämisestä hankalaa vaikka putki suorana olikin yksinkertainen tähdätä. Muutaman lajin sentään onnistuin silläkin määrittämään, mutta kun pari kesää myöhemmin iskin silmäni ja rahani 6*30 -kiikariin, tuo putki unohtui enemmän tai vähemmän lopullisesti kotikomeron nurkkaan. Nyt se on tainnut toistuneiden muuttojen myötä jo päätyä kaatopaikalle.
Kiikari oli kevyt ja käytännöllinen, näkökenttä tuntui putken jälkeen mahtavalta, valoisuus samoin, vain vähäinen suurennus harmitti. Erityisen harmilliseksi tuo muuttui kun olimme perheenä muuttaneet kaupunkiin ja aloin retkeillä Halikonlahden avarissa maisemissa. Jaoin aamuöisin lehtiä joten rahaa oli aiempaa paremmin käytössäni. Jo harrastukseni alkuajoista olin hakenut siihen oppia MMM-sarjassa julkaistusta Lintuharrastuskirjasta, missä alkupään lintuja esittelevien kappaleiden jälkeen heti ensimmäiseksi alettiin käsitellä optiikkaa. Kiikarit olivat kirjan tekstissä pääosassa, mutta kuvista lähes kaikki käsittelivät kaukoputkea, joka tuntui sopivan todella hyvin siihen tapaan jolla nyt lintuja harrastin, vesilintujen ja kahlaajien määrittämiseen lakeuksilla matkojen päästä.
Päivittäin kävelin paikallisen Instrumentariumin näyteikkunan ohi, ja kun rahaa oli kasassa riittävästi, marssin sisään ja ostin siinä ikkunassa patsastelleen Kowa-kaukoputken. Se oli 50 millin etulinssillä vielä pieni, suurennus okulaarissa oli kuitenkin huima, nelikymppinen. Tilasinkin heti siihen vaihto-okulaariksi 20 kertaa suurentavan, jonka kanssa järkeilin valovoiman ja näkökentän olevan vielä kohtuullinen. Tuota okulaaria sain kyllä sitten odottaa peräti neljä kuukautta mutta sen saavuttua en sitten muuta enää käyttänytkään. Jalustaksi putkelle investoin komiasti Gitzo Reporterin ja siihen kinopään, putken oma kun oli taas vain pieni pöytäjalusta. Nuo pienet pöytäjalustat olivat tuohon aikaan vakiovarusteita, ja taisivat kieliä siitä että enimmät ostajat noille putkille tulivat ampumaharrastuksesta, makuuammunnassa tuolta korkeudelta voi helposti osuman tarkistaa.
Olihan tuolla putkella hulppea katsella lahdella vedenpuhdistusaltaiden lietteillä kipittäviä sirrejä, joista nyt sitten alkoi saada jotakin selvääkin. Tapani katsella oli kuitenkin entinen: kiikarilla etsin lintuja ja sitten putkella yritin niitä määrittää kunhan sain ne näkökenttään. Kulmaputkella, pattikowa kun sellainen oli, siinä olikin kova haaste, mitään tähtäimiä ei ollut. Toinen ongelma, joka haittasi pahasti, oli, että putki ei ollut vesitiivis, sisään tuli vettä jos taivaalta sellaista satoi. Saumoja teippailin sinisellä ilmastointiteipillä, mutta täysin tiivistä siitä ei koskaan tullut, okulaarin tyvi vuoti aina ja kotona se oli retken jälkeen säännöllisesti irrotettava rungon prismakotelon kuivattamiseksi. Okulaarin ja etulinssin suojukset olivat kyllä metalliset, ominaisuus, joka taitaa nykyisin olla todella harvinainen.
Kiikarikin päivittyi pian muodissa olleeseen 10*50 Zuihoon. Sellaisia joko samanmerkkisiä tai samanlaatuisia japanilaisia halpiskiikareita oli kaikilla muillakin, ja vaikka kuva oli ostettaessa mainio, pienikin kolahdus tuntui siirtävän prismat paikaltaan ja mainioita kuvia olikin heti kaksi. Joskus kiikari kolahti kallioon niin, että linssi lohkesi. Noita Zuihoja oli vaihdettava noin vuoden välein joten kalliiksi tulivat nekin. Niissä oli kuitenkin mukana yleensä kelvollinen kotelo, ei tosin nahkaa kuten vielä 6*30-kiikarini kotelo, mutta kova kuitenkin. Jos kiikaria ei siinä säilyttänyt, mukana sai kulkemaan lintukirjan ja muistiinpanovälineet, toisinaan pienet eväätkin. Kotelo kävi myös kiikarin tueksi kauemmas katsottaessa, sen tavan toivat mukanaan pääkaupunkiseudulla enemmän retkeilleet Karhumäen veljekset. Heidän kanssaan tuli käytyä ensimmäisen kerran ylioppilaaksitulokeväänä 1970 toukokuun lopussa Porkkalanniemen kärjessä, arktista muuttoa etsimässä. Tuolla retkellä Uddskatanin kallioilla oli kai vähintään sata muuta katsojaa, mutta mukanani ollut kaukoputki taisi olla sen päivän ainoa. Ryhmämme seurasi näkemyksemme mukaan vaisua muuttoa merkkimiesten alapuolella, ja jonkun ajan kuluttua yläporukasta taisi tulla pakeillemme henkilö, jonka uskon myöhemmän kokemuksen perusteella tunnistaneeni Palmgrenin Jösseksi. Hän kysyi, voiko putkellani katsoa, toki voi, ja taisi siinä sitten itsekseen laskea edustan uivat tuhannet lepäilevät allit, ties vaikka olisi etsinyt vielä horisontista muuttoparviakin. Sepelhanhiparvi, joka meni edestä ohi, jäi kai retkeltä parhaiten mieleen. Samoin vuoden 1970 syksyllä, Turkuun opiskelemaan muutettuani, olin mukana paikallisen lintuyhdistyksen retkellä senaikaisen Hiittisten Lövöseen, missä mukanani taisi olla edelleen ryhmän ainoa kaukoputki. Huono sumuinen ja sateentuhruinen sää tosin esti sen käytön.
Tuo putki oli sittemmin mukanani Korppoon Jurmoon tekemilläni talviretkillä, ja loppukeväisin lainasin sitä salolaisnuorille, jotka kävivät Bengtskärin majakkasaarella lintuja katsomassa. Säännöllisesti se vakiintui noille retkille mukaan samalla kuin minäkin, 70-luvun puolivälin jälkeen. Gitzon kinopää osoittautui kulutustavaraksi, ja jossakin vaiheessa vaihdoin sen tilalle kuulapolven, se kun oli valokuvauksessakin, erityisesti makrokuvauksessa, näppärä. Niihin aikoihin olin jo opintojen jälkeen muuttanut Helsinkiin, ja kun työssäkäyvänä oli yllättäen rahaa vaikka revittäväksi, kuten huomasin ensimmäinen 900 markan tili kourassani, silmini sattui päivänä muutamana työhön mennessäni uudet kiikarit kaupan ikkunassa. Olivat Zeissit, ns Itäzeissit, 7*50 kokoiset, ja varmaan mukavimmat mitä minulla pitkään aikaan on ollut, ostaahan ne piti. Niitä käytin vuosia vielä senkin jälkeen kun piti tietysti ostaa uusinta huutoa olevat kattoprismakiikarit, länsizeissit tällä kertaa, kooltaan 10*40, ne minulla ovat vieläkin käytössä yli 30 vuotta palvelleina. Itäzeisseistäni luovuin vasta kun joko kylmä tai kallio iski niiden toisesta etulinssistä sirun pois. Metsäkiikareina ne kuluivat viime ajat - valovoimaa riitti ja tarkennuskin toimi lähelle asti - ja erityisesti vielä uudemmassa harrastuksessani yötaivaan tarkkailussa. Tähtikiikareina ne suuren etulinssinsä takia olivat mainiot, ja seitsenkertainen suurennus oli vielä riittävä tähtien katseluun käsivaralta. Yötaivaan tarkkailussa pienikin kätten tärinä näkyy voimakkaan häiritsevänä koska pistemäiset tähdet tärisevät kätten mukana pitkin kenttää, sitä pahemmin mitä vahvempaa suurennusta käytetään.
Pattikowa alkoi vähitellen tehottomana harmittaa. Uusia putkia olikin tullut markkinoille aiemmin niitä yksin hallinneen Kowan tilalle. Tepposet minulle teki tuo uusi kiinnostukseni kohde, tähtitaivas. Sen innoittamana marssin taas kauppaan ja tällä kertaa poistuinkin kainalossa iso laatikko, mistä löytyi Celestronin C90-katadioptrinen peilikaukoputki. Sen kuva oli kerrassaan erinomainen, peiliputkessa kun ei ole minkäänlaisia värivirheitä ja iso etulinssi keräsi monin verroin valoa vanhaan tuubiin verrattuna. Ongelmana oli oikeastaan vain, että se oli tähtiputki. Siihen piti erikseen hankkia kulmaprisma joka käänsi horisontin oikeinpäin, vasen ja oikea jäivät siitä huolimatta peilikuvikseen. Tuo prisman kulma oli tietysti täydet 90 astetta eikä maakaukoputkissa tavallinen 45 astetta, tuo teki tähtäämisestä toivotonta. Mukana olisi tullut tähtiä varten suora 6*30 tähtäysputki mutta sen kuva oli samoin ylösalaisin ja peilikuvana, joten en koskaan sitä siihen kiinni ruuvannut. Edelleen putken okulaarien suurennukset olivat huimia verrattuna maakaukoputkiin, tuossakin mukana tuleva okulaari antoi heti 55-kertaisen suurennuksen. Eihän siinä mitään, kaukaa näki, jos näki, ilmakehän väreilyt alkoivat tulla kriittisiksi, ja näkökenttä oli jälleen todella kapea. Tosin kun linnun putkeen sai, sen kyllä tunsi kaukaakin. Tähtiä ei sateella katsella, joten putki ei tietenkään ollut vähimmässäkään määrin vesitiivis. Teipata piti taas kovasti, ja samalla huomasin ettei okulaarin kiinnitys ollut ollenkaan varma. Parin putoamisen ja tuntien etsimisen jälkeen sidoin sen erikseen runkoon kalastajalangalla, ja parin seurravan putoamisen jälkeen se löytyikin odotetusti killumasta putken kyljessä. Tähtitaivaan kohteille tuo putki oli mainio, tosin tähtiharrastajat käyttävät aina suurinta mahdollista ’valoämpäriä’ ja siinä sarjassa C90 oli vielä pienimmästä päästä. Kotiparvekkeelta sillä tuli kuitenkin esiteltyä paikalle tulleille muun muassa Halleyn komeettaa kun se viimeksi täällä kävi.
***
]]>2012-11-08T17:18:01+02:002019-08-07T19:49:47+03:00https://arvieno.vuodatus.net/lue/2012/11/silman-vahvistusta-iSyrinxhttps://arvieno.vuodatus.net/<![CDATA[Ajattelemattomia II ]]>
***
Tähtien kultahiekka
taivaan vaskoolin pohjalla.
***
Sydän on puolensa valinnut.
***
Suomessa on tarjolla opettajan paikka jokaiselle oman viisautensa oivaltaneelle.
***
"Sivistysmaan tuntee siitä että...." se ei koskaan ole Suomi.
***
Kotona ollaan kuin piru helvetissä.
***
Sanamme puikkelehtivat puheen meressä päätteet pyrstöinään.
***
]]>2012-11-07T22:16:01+02:002019-08-07T19:49:50+03:00https://arvieno.vuodatus.net/lue/2012/11/ajattelemattomia-iiSyrinxhttps://arvieno.vuodatus.net/<![CDATA[Ajattelemattomia I ]]>
***
Kaikki maailman vieraat, mitä kuuluu?
***
Nostan sieluni
tuuleen
toivoen pölyn lähtevän
mutta se onkin
sielua raskaampaa.
***
Sinet silmistäni
punat poskiltani
valon päivästäni.
***
Kohdussa kuuntelin
pelkkiä ihmisen ääniä.
Nyt rauhoittaa
se, ettei niitä kuulu lainkaan.
***
Olen kuolleena syntynyt
mutten elävältä haudattu.
***
Ilo on kokonaan sinun puolellasi.
***
Savu nousee käärmeenä taivaalle
ja piiloutuu siellä
pilvilakanan alle.
