<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aforismi, julistajan taidemuoto.
 

Kostan maailmalle, joka suhteellistaa totuuteni.

Luen mielelläni: se on ainoa tapa keskustella, jossa aina halutessaan saa suunvuoron.

Ongelmani on suvaitsemattomuus: Suvaitsevaisuutenikin korotan dogmiksi, jonka epäilijöitä armotta vainoan.

Aforisti on äärimmäisyysihminen, jolle kohtuus - "keskinkertaisuus" - on kirous ja kauhu.

Klassinen aforisti ilahtuu vain omasta seurastaan.

 

Kunnon aforismilla saat hyväänkin keskusteluun kiusaantuneen hiljaisuuden.

 

Ylhäisö nakkelee aforistisia ilkeyksiään tavallisen kansan niskaan.

 

Mooseskin oli aforisti.

 

Tänään aforistit ovat nokkavia populisteja, tv-sketsien senttareita ja kaljahuuruisia vitsikoneita,

 

vitsailevat rahasta ja menestyksestä, jota tekevät kateellisina toisten taskuun.

 

Toisen koulukunnan aforistiikka on kuin katselisi tähtiä pilvisenä yönä, enemmän piilottavaa kuin paljastavaa. Älykkö kirjoittaa siinä älykölle eikä silloin sovi olla selkeä.

Yhdeksän kymmenestä aforistista halveksii kriitikkoja, heillä on siihen syynsä. Loput ovat itsekin kriitikkoja.

 

Mietelmäkirjallisuudessa on useita lumimiehiä: heidän todellista arvoaan ei ole kukaan luotettavasti havainnut ja jälkiä epäillään yleensä väärennöksiksi.

 

Heikkous ei ole hyve, siksi aforistit ovat armottomia heikkoja kohtaan.

 

Hyvä aforismi vaatii lukijaa täydentyäkseen. Lukija sovittelee, kun aforisti äkäilee.

 

Useimmat aforismit ihastuttavat niin kuin koirankakka kengänpohjassa.

 

Mietelause on kuin oksennuspallo, saaliiden sulamattomat jäänteet, jotka pöllö tiiviinä möykkynä suustaan kakaisee.

 

Aforisti letkauttaa, rahvas nauraa, kumpikin voi pahoin.

Piste lopussa on aforismin ydin.

 

Päämääräni tiedän, sivumäärääni en.