Yhteen ajatukseen mahtuu lukemattomia universumeja.

Ajatukset, maailmankaikkeuden pimeä aine.

Tajuntamme alkuräjähdys äärettömästä äärettömiin.

Aurinko elää vain päivän.

Yötaivaalla näemme koko universumimme historian.

Alkuräjähdyksen jälkeen päivä repesi kappaleiksi ja tuli aina leviävä yö.

Päivän sirpaleet sammuvat yksi kerrallaan.

Pimeyttä ei tarvitse pyytää. Se on.

Musta aukko on niellyt kaikki dantelaisen universumin keskipisteen helvetilliset myytit.

Tunnemme universumista vain tämän kotoisen mustan aukkomme.

Ihminen on valintojensa vanki. Kissan sanotaan pystyvän yhdeksästi vaihtamaan rinnakkaisuniversumia.

Jo tässä yhdessä maailmankaikkeudessa on lukematon määrä versioita historiasta.

Kivet ovat jo lennossa, ei niitä ole vielä ajateltu.

Näkyvyys yli 20 kilometriä, Andromedan galaksi erottuu hyvin.

Mitä mieltä on valossa?

Mitä järkeä on fotonissa? Eihän sitä ole meissäkään.

Universumin keskipiste on kaikkialla ja ei missään.

Elämä, tietoisuus, äly; missä ovat aineen rajat?

Yö: ihmiskunnan yleisin hallusinaatio.

Pimeys voittaa, se voitti jo viisitoista vuosimiljardia sitten.

Maailmankaikkeuden tuho on uuden alku.

Mikähän ratkaisi eloonjäävät ulottuvuuksien evoluutiossa?

Maailma on, me selitämme.

Siitä päätellen, miten vähän maailmassa nytkään luodaan, maailman syntytapa on ollut joku toinen.

Emme voi tietää, onko nytkin singulariteettien älyä, tai hiljaisuuden älyä. Vain ajatuksemme ylittää valon nopeuden, eikä se taida riittää.

Voiko harmonisessa kokonaisuudessa olla sisäisesti ristiriitaisia osia?

Staattisen tasapainon mahdollisuutta maailmallamme ei ole koskaan ollut, koska se on

kehittynyt alusta lähtien palautumattomin muutoksin.

Maailmamme dynaaminen tasapaino on vain ajan kysymys.

Alussa oli kaaos, lopussa pelkkää älyä.

Mikään suljettu ei elä.

Tänäänkin lensi ohitsemme useita asteroideja, jotka Maahan osuessaan laittaisivat pisteen inhimilliselle elämälle.

Inhimillisen elämän piste ei ole edes muun elämän ajatusviiva.

Elämä on tarina, äärellinen.