Ystävää olen aina kaivannut. Emoni jouduin jättämään kauan sitten juoksujen alettua. Katuja kuljin ja opin erottamaan potkijat ja kivittäjät niistä joilla oli makupaloja tarjottavaksi. Poikia perääni riitti, mutta kun en ollut otillani, pidin ne komentamalla kurissa.

Rankkureita sai varoa. Olivat olevinaan kilttejä, mutta kun jonkun kiinni saivat, tappoivat. Yhden ihmisen liepeillä kuljin tovin. Hänkin asui laillani puuvajoissa, siltojen alla, puistoissa. Talven alla miliisit veivät hänet, enkä enää koskaan löytänyt hänen jälkiään. Yksi rikaskin ihmisystävä minulla taisi olla. tuli aina suuren talon takaovesta leipää mukanaan, heitti siitä minulle paloja. Viikkojen päästä opin luottamaan häneen, annoin koskea, ja vihdoin seurasin mukana. Sitä ei olisi pitänyt tehdä.

Jouduin kiinni. Hänellä oli toinen koti kaupungin toisella laidalla, täynnä häkkejä, joissa oli toisia kulkukoiria. Sinne jouduin minäkin, häkkiin. Ei hän mikään rankkuri ollut. Ei meitä tapettu. Hyvin ruokittiin ja hoidettiin. Hyvin olisi mennyt ellei olisi ollut tutkijoita ja sotilaita. Tutkijat kävivät välillä hakemassa meistä jonkun, joka myöhemmin tuli takaisin huonossa kunnossa, usein kuolikin. Sotilaat veivät meitä outoon häkkiin. Se oli ahdas. Minutkin sidottiin valjailla niin että voin vain istua ja nukkua. Kääntymään en päässyt. Eteen toivat kyllä ruokaa, hassua hyytelöä, hyvää kuitenkin. Sitä pääsi syömään kun kello soi. Vettä sai painamalla nappia. siinä sain olla välillä monta päivää ja yötä. Joskus luulin, etten pääse siitä koskaan pois. Meihin oli kiinnitetty erilaista roskaa, aina niin, ettei niitä voinut ravistaa tai raaputtaa pois. Minä en vähästä hermostu, ja siitä sotilaat tykkäsivät.

Mutta oli niillä toinenkin koppi. Sitä vähän pelkäsin. Pieni ja ahdas se oli. Sinne kun meni, se lähti liikkeelle ja kohta alkoi pyörryttää. Tassuakaan ei liikuttaa voinut. Kun se pysähtyi, pääsin vielä omin voimin ulos. Siitä koppalakit kovin kehuivat.

Kovin meidän ryhmämme pieneni. Tutkijat saivat ne, joita sotilaat eivät kehuneet. Lopulta meitä oli enää muutama. Naapurihäkin Albina vietiin eräänä aamuna. Luulin hänen joutuneen tutkijoille, mutta päivien kuluttua hänet tuotiin takaisin, ja sotilaat olivat valtavan innoissaan. Yritin kysellä, missä hän oli ollut. Ei osannut kertoa muuta kuin että pelottavaa, hirveää pauketta, jyrinää ja tärinää oli ollut, ja kun hän oli itse päässyt ulos kopista, sotilaat olivat kehuneet valtavasti.

Tsygankakin oli poissa pitkään. Mushkaa pidettiin häkissään hassuun asuun puettuna, ja hän sai eri ruokaa. Hajusta arvasin, että se on sitä hyytelöä, jota olin saanut kun olin ollut pitkään kytkettynä. Kellon kuulin soivan, mutta minulle ei ruokaa ilmestynyt. Eräänä päivänä suuri joukko sotilaita tuli meitä katsomaan. He puhelivat keskenään, välillä paijasivat Albinaa, välillä rapsuttivat minua. Sitten he ottivat minut mukaansa ja lähdimme retkelle.

Tulimme outoon paikkaan. Haistoin kyllä, että Albina oli ollut täällä. Paljon tutkijoita oli minua vastassa. Minua harjattiin ja siistittiin ja pyyhittiin pahanhajuisella aineella. Taas kiinnitettiin minuun roskaa niin etten siihen kiinni päässyt ja päälle puettiin hassu asu, samanlainen kuin Mushkalla. Sitten minut nostettiin pieneen koppiin. Sen edessä oli kaide. Sille nostin tassuni. Sitten koppi suljettiin.

Odottelin rauhallisesti. Koppini liikkui, kunnes se jäi kiinni johonkin. Sitten kuului lisää kolinaa, kunnes kaikki hiljeni.

Haistelin juuri ruokaa ja odottelin kellon soittoa, kun alkoi huolestuttava sihinä, sitten tärinä ja jyrinä. Koppini tärisi hirveästi, pelkäsin. Kun puristuin melun tasaantuessa kopin lattiaan, pelkäsin vielä enemmän. Vielä kuului hirveä pamaus, sitten ei mitään. En pystynyt liikkumaan mihinkään, makasin tiukasti lattialla. Sydän takoi ja kaipasin takaisin kotihäkkiin Albinan viereen. Jonkin ajan kuluttua jokin nykäisi taas koppiani ja tärinäkin alkoi uudestaan, kunnes sekin taukosi.

Säikähdin hirveästi, en pysynyt kopin lattiassa. Tassuni räpiköivät, Törmäsin kopin seinästä toiseen. Pelotti. Oli hirveä ikävä ystävää, jotakin, ketä tahansa. Ulvoin, ei vastattu. Ulvoin uudestaan, hiljaista. Törmäsin taas, edes valjaat eivät pitäneet paikallaan. Pelotti. Kukaan ei auttanut.

Voi, kun olin teljettynä valjashäkkiin, joku tuli sentään katsomaan. Kunpa joku tulisi avaamaan koppini oven ja tulisi katsomaan. Kuuma täällä tulee, kostea, ahdistaa. Tuosta painikkeesta haistan vettä, yritän ottaa, tipat leijuvat ilmassa. Ei nälätä, vain pelottaa. Kun kukaan ei tule.

***

Kurdrjavka, Laika, ammuttiin avaruuteen kuolemaan jokseenkin päivälleen viisikymmentä vuotta sitten. Hän kuoli stressiin ja kuumuuteen muutama tunti lähtönsä jälkeen ja paloi arkkunsa mukana 14.4.1958, 100 miljoonaa kilometriä lennettyään.