Joku luulee luonnon laajimmillaan tarkoittavan maapalloa. Joka ilta kun pilvet väistyvät, ihailen paljain silmin yliluonnollisia kohteita jopa miljoonien valovuosien takaa.
Jos luonto tarkoittaa vain maapalloa, elämä täällä nousee ja laskee yliluonnollisten voimien mukana.
Meillä on: Aurinko, Kuu, tähdet. Nekin meille "annetut".
Auringon arvot vaikuttavat ihmiseen, mutta miten ihmisen arvot vaikuttavat Aurinkoon?
Kuun arvot vaikuttavat ihmiseen. Ihmisenkin arvot vaikuttavat Kuuhun, likaavasti.
Asteroidi Near ei häirinnyt mitenkään ihmistä – hyvin harvat niistäkään, jotka tietävät sen olevan, ovat edes sitä nähneet – sielläkin on jo ihmisperäistä roinaa.
Elävien olioiden yhteinen itseisarvo on yrittää pysyä hengissä mahdollisimman pitkään.
Jos tämä käännetään kunnioitusarvoksi, kuolemasta tulee luonnoton.
Ei ole luonnotonta kuolemaa – kuolema on aina luonnollinen.
Koska on kehittynyt muitakin kuin autotrofisia elämän muotoja, kuolema on osoittanut paitsi välttämättömyytensä, myös hyödyllisyytensä elämälle.
Kukaan ei vapaaehtoisesti uhraudu toisen ateriaksi.
Tasapuolisuus on järkevä lähtökohta, ihmisille vapaus kuolla siinä kuin muillekin luontokappaleille.
Koskahan me kehuskelemme jostakin karhusta samoin kuin ennen marttikitusista: söi sekin eläessään toistasataa ihmistä…
Toivottavasti se, joka minut syö, ei ole hurahtanut elävään ravintoon.
Luonnossa symbioottisenkin käyttäytymisen perusteena on olion oma etu, ei toisen olion edun edistäminen.
Ympäristön vastuulla on opettaa vastavuoroisuuden edut.
Uppoamatonta laivaa ei ole.
Vaikka kaikki elävä yrittää pysyä elossa mahdollisimman pitkään, kaikella elollisella – biosfääri mukaan luettuna – on elinkaarensa.
Yksilön kannalta elämä on aina kuolemaa parempi – siitä yksilön ja biosfäärin ikuinen ristiriita.
