Minä veneessä, minusta katsoen meren korkeimmalla kohdalla.
 

Jos luonnolla on itseisarvo, miksi puhua siitä kuin se olisi ihmisestä tai ihmiselle?
 

Ihmisen luontosuhde on ihmisen asia.
 

Filosofi ei luonnosta puhuessaan pääse kahtakaan senttiä ihmisnahkansa ulkopuolelle.
 

Kirjailija, jolle eläimien eläminen on ihme, pelkää kuollakseen kuolemaa.
 

Luonnon suojelu ei järkevää innosta, koska sen perusteet ontuvat.
 

Luonnon suojelijat ovat elitistejä: kymmenen on vahtimassa kunkin kotkaparin pesintää, varpuset saavat rauhassa kuolla sukupuuttoon.
 

Varpunen luotti ihmiseen, mutta ei ollut tarpeeksi nopea muuttumaan.
 

Luonnonsuojelijamme miettivät lokkien, kottaraisten, lehmälintujen, pulujen, varisten, kuparisorsien, minkkien, supikoirien, kissojen – minkä tahansa – hävittämistä liiallisesti runsastuneena mieluummin kuin taistelevat ainoan syyn, kasvavan ihmismäärän, vaikutusten vähentämiseksi.
 

Ihminen rauhoittaa luonnonsuojelualueen linnut valamalla öljyä laineille.
 

Ympäristön suojelu on rehellisempää kuin luonnon, se tunnustaa ihmiskeskeisyytensä.
 

Ihmisen ajatukset kiertävät itsen ympärillä, häveliäimmät nimittävät itseään jumalaksi.
 

Meillä on aina ollut diktatuureja ja ne ovat aina pettäneet aatteellisen perustansa.
 

Kukaan ei halua linkolalaista hirmuvaltaa ihmiskunnan äärivanhoillisimman osan pelastamiseksi.
 

Linkolan ja talibaanien ihanneyhteiskunta on sama, vain uskonnot vaihtelevat.
 

Usko vie luonnon suojelulta viimeisenkin uskottavuuden.
 

Pelastuksen tie ojasta allikkoon.
 

Usko osoittaa toiveiden suunnan, mutta vain tieto voi vakuuttaa nekin, jotka toivovat jotakin muuta.
 

En usko – uskon, ajatusvirhe.
 

Ei tieto mitään muuta, vaan se, miten sitä käytetään ja mitä tietoa etsitään.
 

Ponnistelu jonkin säilyttämiseksi on turhaa. Mikä ei muutu, ei säily.
 

Kaikki elävä on osa luontoa, ei sen hyväksikäyttäjä.