Koiraa suurempaa humanistia ei olekaan.
 

Koira minullekin antaa ihmisarvon.
 

Mitä koiralle kertoisi, mitä se ei jo tietäisi?
 

Kuka tässä vielä haltijoita kaipaisi, kun ei pysty tajuamaan edes mitä koiran mielessä on, kun se noin tyytyväisenä matolla nukkuu.
 

Koira: Sunnuntaina aamulenkki tuntia myöhemmin, mitä hauskaa siinä muka on?
 

Ei koira ole laiska, vaikka se vain katselee. Se keskittyy seurusteluun paljon ihmistä paremmin.
 

Koiran ajatellessa sen aivot nuuskivat itsekseen.
 

Koira perheessä on kuin pieni lapsi, se yhdistää, jos muut siteet rakoilevat.
 

Koiralle tyhminkin isäntä on idoli.
 

Koira, oman ihmisensä takia mielestään paljon toisia koiria parempi.
 

Koira saa esiin huononkin ihmisen hyvät puolet.
 

Koira, luontoa kerrostaloihmisellekin.
 

Maalla koirat ja ihmiset tervehtivät vierasta, kun tapaavat. Kaupungissa koirat jututtavat vierasta koirapuistossa, ihmiset juovuttuaan kapakassa – jos silloinkaan.
 

Tarkemmin haistellen: uitettu koira haisee kuin valkoinen mies eikä päinvastoin.
 

Vasta koiranpennusta näkee, mitä aito ilo on.
 

Onko kukaan kuullut koiran nauravan hyvälle pilalle?
 

Koirat eivät valehtele, salailevat kyllä.
 

Koiran ilo syntyy ahdistuksen hellittäessä, kuten ihmisenkin. Koira suhtautuu ahdistukseen tosissaan, joten huumori siltä jää kokematta.
 

Kyllä koira kehuja kestää.
 

Koira luulee olevansa hienokin ihminen, kun se vie illalla isäntänsä kävelylle.
 

Ei koira mene rikki rapsuttamalla.
 

Koiralle seura on elämääkin tärkeämpää.
 

Runoilija välttelee nimeämästä lajeja, puhuu perhosesta, linnusta, sienestä. Vain koira on koira eikä mikään nisäkäs.
 

Jälkikoira on jälkiviisas.
 

Riitaisessakin perheessä itketään yhdessä koiran kuolemaa.
 

Todellinen sienikoira, tuoksukin kuin suppilovahverolla!