Ihmislajin perimä on niin yhtenäinen, ettei rotujako geneettisin perustein näytä onnistuvan. Ihminen on lajina niin tuore, ettei eriytyminen päässyt alkua pidemmälle ennen kuin liikenneyhteyksien kehittyminen sekoitti ne vähätkin erot.
 


Rotueroja tärkeämmät ovat aina olleet yhteisöjen tavat erottautua toisistaan.
 


Kun eroja ei ole, ne pitää tehdä.
 


Suomalainen jalo villi: kaljapullo, tv-tuoli, urheiluruutu. Kulttuuria, Espoosta tai Peräseinäjoelta.
 


Toinen katsoo tennistä, toinen pesäpalloa. Siinä suuri ero!
 


Savolaisuus, suomalaisuus, eurooppalaisuus on opittua, ei perittyä.
 


Ihmisyys on perittyä, ei opittua.
 


Maahanmuuttaja on ongelma,
sanoo suomalainen.
Suomalainenkin maahanmuuttaja on ongelma uudessa maassaan,
sanotaan suomalaiselle.
Suomalainen maahanmuuttaja on Suomessa ratkennut ongelma,
vastaa suomalainen.
Jokainen muu täällä on ongelma, ratketkaa!
täsmentää suomalainen
ja ratkaisee ongelmansa
viinalla ja puukolla
ja henkilökohtaisen ongelmansa
hirressä tai haulikolla.
 


Mikä on rasismin ja elitismin todellinen ero?
 


Puhuminen vieraasta kulttuurista yrittää rokottaa meidät sitä vastaan.
 


Mikään yhteisö maailmassa ei epäile, etteikö oma aina olisi vierasta parempi. Universaali harha.
 


Yksittäiset ihmiset voivat ajatella vieraan olevan omaa varteenotettavampi, ja lähtevät siirtolaisiksi, elintasopakolaisiksi – siitä riippuen kummalta puolen rajaa asiaa katsotaan.
 


Länsimainen kulttuuri on perinteistä: sillekin mikä tahansa vieras kulttuuri on oikeastaan antikulttuuria, ristiretkien kohde.
 


Se, joka puhui loistavan älyn kaljuista kukkuloista, ei tiennyt skineistä mitään.
 


Rasistijengien pesäpallo-otteluissa kaikki muistavat ottaa mailat mukaan, mutta pallo pysyy hukassa.