Istun tukevalla
tammen oksalla,
kaatuneen männyn
mukanaan taittaneella.
Minulla on lupa:
tämänpäiväisen
terhoni
olen jo istuttanut.




Viereeni istahtaa rastas
mustissaan kuin pappi
tai hautausurakoitsija,
silti ilon ja elämän asialla.



Pieni tuulenvire
kääntää kulkiessaan
lehden kerrallansa
kuin näkymätön rastas.



Tuuli ei ole kovin raskas,
mutta vastainen.
Luodon kärki on valkea,
seinämä keltainen,
ja keltaisen jäkälän katveessa
lepää punarinta
keräten voimia
viimeiseen etappiin mantereelle.
Paikalla on riskinsä,
valkea on viesti lokeilta,
jotka syövät minkä kiinni saavat.
Tavoitekaan ei ole kaukana,
jäkälä on samaa
kuin mantereen haavikossa.
Punarinta odottaa yötä
vihamielisellä kivellä.


Kauan istuin paikallani
auringon jo laskettua.
Lämpö yhä nousi maasta,
tuuleton ilma
ja hämärän sääsket
tiivistyivät yhdessä yöksi.
Haahkakoiraat huhuilivat
ja kalalokki säikähti
kuunvarjoaan.
Oli ikävä viimeiselle kivelle.