En ymmärrä, miksi puun pitäisi kiitellä vanhoja lehtiään, tai ukon menneitä hiuksiaan.
Ainoa tapa tulla turvallisesti elävältä niellyksi on mennä syvälle metsään.
Jotkut pelkäävät eksyvänsä metsään ja nääntyvänsä sinne nälkään. Kaipa he kuolisivat nälkään vaikka eksyisivät ruokakaappiinkin.
Kuulo riisuu puut lehdistä.
Puulla on riittävästi mahdollisuuksia sopeutua jopa tuhansien vuosien elinaikansa muutoksiin.
Tammi on maailman tappi.
Tammi on akseli
on puu.
Ei se
maailmaa suuremmaksi
tule.
Se
rengastaa vuoden.
Aika alkaa kun tammi kaatuu.
Tammi on vanha syntyessäänkin.
Kuolin
kun näin
syntymätammeni
katkottuna.
Vielä lapset siinä kiipeävät
mutta lapset kasvavat.
Moottorisahan katkomina
latva ja oksat.
Kuin katsoa itseään
teilipyörään laitettuna.
Onneni, taikani,
lempeni karsittuna.
Tarvitsen uuden
elämän
puun.
Toivon pääseväni tammeen
edes kuoltuani
paperini mukanani
viimeinen ajatuksen liekki.
Keisarit ja kuninkaat muistavat tammella:
kuninkaantammi on vanha
ja päämäärättömän vääntynyt,
mutta yhä elävä,
keisarintammi suora ja solakka,
mutta rahvaanomaisen
kuusikon katveessa kuoleva.
Tammi ei taivu, perkeleellinen puu.
Tosi miehen tammenterhot, kovan ja suoran puun siemenet.
Yksinäinen tammi on jo metsä.
Tammi on itsellinen kuin maailma.
Tammen lehdet
taivaan tähdet
leijonankin lannistavat.
Pihlaja, köyhän talon äiti, ruokkii kahtatoista lastaan ja kaikkia tarvitsevia.
Pyhä nainen, pihlajainen – vaikkakin pirun tekemä.
Lintumies, yhä piilossa pihlajan alla.
Pyhä puu – rajapuu.
