Tuhatvuotias tunturikataja ei taivaita tavoittele.


Kataja ja pihlaja,
kaverukset keskellä kuohuja,
toinen koti haahkalle
toinen vahti varikselle.
Syksyllä suojaavat sylviaa
matkallaan jouluksi etelään.




Koivun rungon koreutta riippaoksat häpeävät.


Koivun pyrkyryys jää lapsuuteen.
Pian se vaihtuu vaatimattomuudeksi
ja vanhan riippakoivun nöyryydeksi.


Toukokuun kukkivat puut eivät saa minua runolliseksi: koivun siitepöly onkin ainoa ryppy muuten täydellisessä keväässä.



Kuten pohjoisimmat eläimet myös pohjoisimmat puut ovat valkeita.


Janoisen koivun päätä
huimaa,
kellastuminen alkaa.



Kuusi, synkistelijä
yksin voimaton
kuin duunarit
tai maaorjat.


Kuusi on säälimättömin ahnehtija.


Jos maassa on jaettavaa
sen lopulta valtaa
kuusten ammattiyhdistys.


Kuusi ylläpitää ihmistenkin luokkavihaa: sen kaunat nousevat viimeiseksi tikkuviinana proletaarin päähän.


Mustanpuhuva kuusi kasvaakin parhaiten pilvisellä ja sateisella säällä.


Kuusen paatos tyhjälle perustettu.


Kuusen suunnattoman musta
taivaita tavoitteleva synkkyys
kaatui hetkessä
luoteismyrskyn
anarkistisen optimismin edessä.


Kommunistien kuuset onnistuivat tappamaan varjostuksellaan keisarin tammen.


Kaikki kuuset kaatuneina
rähmällään itään
vanhasta muistista.


Kuusi sai satoja
vuosia lisää
elämää viulun kantena.




Lehmä kulkee kuusikossa kuusikello kaulassa.