Runoilija maalla:
työtäpelkäävä nuori mies
riippukeinussa haistelee
tuoreiden koivunlehtien tuoksua.
Vaan lahoaa joskus riippukeinukin.



Juurikkaita pellosta kiskon,
ja kun selkääni suoristan,
suopöllö ylläni vaappuu
matkalla etelään.



Ratamonlehti
oli lapsen paikkalappu
elämän kolhuun.



Lapset ja eläimet ovat aina rakastaneet toisiaan.




Lammasparat, niin sekainen on turkkinne,
että sen selvittää vain karstaamalla,
ja sen sietää vain
keritsemisen jälkeen.
Ei ole villanne silittämällä siisti.



Ihmisistä kaikki lampaat ovat samannäköisiä, mutta lampailla on hyvä kasvomuisti lajista riippumatta.



Lampaat muistavat,
kuka silittää poskesta,
rapsuttaa korvan takaa
ja kulkevat aina ystävänsä kannoilla.



Minäkin muistan lampaat,
kun niitä iltayön mittaan kertyi
kuusi roikkumaan
vajan koukkuihin.
Seuraavana aamuna
eloonjääneet
katselivat toisiaan,
ja minua
hiljaa.





Lehmä katsoo
ja odottaa.
Ei se puhettasi odota,
ei tekemisiäsi,
odottaa, että sinäkin katsot.



Minullakin oli lapsena lemmikkinä suuri joukko kaniineja
ja myös yksi villi rusakonpoika.
Tämän luottamus minun oli hyvin vaikea voittaa,
vaikka kaikki sen seuralaiset tulivat aina luokseni.



Kissat haisevat
kevään kiimassa
rottiakin pahemmilta.



Kevään kissat
laulavat talvipakkasille,
Kuulle,
kärsiville naapureille,
toisilleen
ja vielä
hallussaan olevalle
maailmanherruudelle.
Orjien halveksimaa
korkeakulttuuria.



Puuvajan alla
kissa
kasvatteli yöllisten
harharetkiensä hedelmiä.



Rekiretket muistan
siitä, miten liikunta
sai aina hevosen
sisukset toimimaan.



Kevät kasvatti lehdet,
kesä omenat puuhun.
Syksy tuo ikävän
ja lehdet
ja omenat
takaisin
kotiin.



Niin paljon kuin
vuohi ihmistä rakastaa
ihminen jakaa omansa
vuohiin ja lampaisiin.