Silmä näkee syvimmillään pintaan.
Pinta peittää, ei paljasta.
Ilman korvia ei ole korvien väliä.
Maksimaalista kakofoniaa, esittäjänä totuuden torvien soittokunta.
Huumorintajuinen nauraa itselleen, väkivaltainen muille.
Vain komiikassa on enää paatosta. Kohta se kuolee sukupuuttoon sieltäkin.
Puhe kehittää päästä kaikukopan.
Kirja elää kuin Aleksis Kivi, syksystä jouluun.
Eli syksystä jouluun ja on kuollut kuin kivi. Paremmalla onnella olisi elänyt joulusta pääsiäiseen ja sitä myöten ikuisesti.
Parikymppinen angstifeministi uudistaa aforismin. Tyyrikin tyytyi samanikäisenä vain toteamaan hallitsevansa sen keinot täydellisesti.
Eutanasiaa kannattavat nuoret ja perijät, vastustavat sen kohteiksi aiotut.
Luomisen tuskat silläkin simpukalla jonka sisällä kasvava helmi jää laikukkaaksi.
Luomisen tuskasta ei lukijalle saa antaa pienintäkään vihjettä.
Et osaa taloa maalata, sanoi ulkomaalari maisemamaalarille.
Ei sinusta ole edes aitaa maalaamaan, sanoi muotokuvamaalari taivaanrannanmaalarille.
Aikaansa edellä oleva nero luo taidetta jonka kopiot ovat alkuperäistä parempia.
Paraskaan matkija ei pysty tekemään työtään sekoittamatta mukaan jotakin aitoa.
Tasa-arvo ei kuulu luovaan työhön.
Sanojen kultainen aasinsilta, alla musta ajatusvirta.
Eivät sanat mitään tarkoita, eivätkä tapahdu. Niitä on liikaa.
