Minä juon nyt kahvia,
koska on liian myöhäistä
perääntyä?
hyökätä?
ajatella?
juoda kahvia?
pyytää teetä?
unohtaa?
valehdella?
Olen Mucius Scaevola
kahvikuppi kädessä.

Kuuntelen
tai ajattelen
mutta harvemmin
yhtaikaa.

Puhun
tai ajattelen
mutta tuskin koskaan
yhtaikaa.

Puhun
tai kuuntelen
tai ajattelen
mutta
seurustelun pitäisi
yhdistää
kaikki nuo
kanavat.


Pää on tyhjä
kuin alustettu kovalevy,
täynnä vanhoja tiedostoja
ilman yhtään osoitetta.
Sanovat tätä dementiaksi.

Käännymme
katsomaan
sivulle
tai taakse
ja kuvittelemme
olevamme
muualla.



Kaikki ajatukseni ovat kommentteja johonkin muuhun.

Meidän maailmanloppumme on kylmä ja pimeä.



Syntymättä jääneillä lapsillani
ei ole enää arvoa,
heitä ei enää odoteta.
Minulla, työni tehneenä,
kuolemaan kääntyvänä,
alkaa olla arvoa.
Jäännökseni todistavat.

Vallihaudassani kuohuu,
mutta tornissani on
avaraa ja hiljaista.
Syökööt vatsani krokotiilit
ritarillisuuden,
polttakoon kieleni tuli
tunkeilijat,
vangittu sieluni nauttii
lumen lyhentämästä horisontista,
sen takaisin heijastamasta
sisäisestä valosta
joka muille näyttää
vain loistavat silmät
ja tyhjän hallin.

Valaistunut
lumen valosta,
silmänkääntötempulla
näen sisälläni
vain valon,
en syytä,
syytön
minä
viaton
valo.



Ei lasta
tehdä,
hän tulee
ja menee
ja ikävä jää
ja riutuneet haaveet.



Harmaa pakkanen
lumella valkealla
hiljentää aamun
kuristaa metsän
uneen
josta herää
vain kun ei tiedä
unta
unohdukseen
vaihtaneensa.

Vedellä ja jäällä
on läpinäkyvä julkisivunsa,
lumella valkoinen puolensa,
heijastava,
peittävä,
elämää hylkivä,
varastoiva,
unohtava,
vihamielisen pyhä.



Maailman keskipisteessä
en ole koskaan asunut
tai ollut
mutta maalla retkeillessään,
kiikaroidessaan
jonkun pihalla istuvaa
harvinaista lintua
tuntee
maailman navan
läsnäolon
heti suljettujen
verhojen takana.



Lainlaatija tyytyy
sulkemaan porsaanreiät
mutta jättää rotankolot.
Porsaalla on arvoa
ja rotan pitää
parhaiten kurissa
toinen rotta.
 


Oikeudenmukaisuuteen on pyrittävä, vaikkei siihen pystyisikään.


Päivä on yö häikäisevimmillään.
 


Päivä,
silmän räpäys,
silmien rajoittamille.

Muka – tyhjyys
kulkee lävitseni,
jatkuu edessäni,
täynnä vuorovaikutusta.
 


Eivät ole maailmani
seinät leveällä
ja katto korkealla,
ei seiniä,
ei kattoa, lattiaa,
vain maailmaa.
 


Minun talossani on
pelkkiä avoimia ovia.
Onhan se hienoa,
on näkemystä,
on avaruutta,
mutta näin talvella
tulee hyvin kylmä.
 


Onneton runoilija
tekee oven
että voisi yrittää
siitä turhaan takaisin.



Kysypä Hawkingilta
tarvitaanko jalat
juoksemaan
maailmankaikkeutta päästä päähän.

Kysypä niiltä
joilla jo on
syntyykö leipä pyytämällä.


Muotoseikkoihin keskittyvä puhe
on harvoin kulmikasta,
hiottu pyöreys
on meistä tavoiteltavampaa.
Mutta kulmissakin on tyylinsä,
vaikka ne eivät olisikaan
kaavamaisen
suoria tai säännöllisiä.
Vuorien kauneus
tajuttiin myöhään.
Havaitsemisen kauneutta
ei tajuta vieläkään.


Kauan sitten sai kuningas nimen Sammalkieli, nyt suurvallan päämies on Sammakkosuu.
 


Ajatollat vartioivat Gülistanin ruusutarhoja, Saddam Hussein paratiisin portteja.
 


Euroopan ja Aasian historia on taistelukeskeistä. Vältämme puheissamme taistelua viimeiseen asti ja kuin tuurijuopot yritämme lopulta ratkaista kaikki ongelmamme taisteluin.
 


Maailmamme on onneton,
täynnä käyriä kurkkuja,
liian pieniä maataloustukia,
liian huonoja tuottoprosentteja,
riittämättömiä veronalennuksia.
Tämä kurjuus on sietämätöntä!
Tämä vääryys on korjattava nyt!
Jos se vaatii lisää
nälkään kuolleita,
siirtomaaorjuuden palauttamista,
kehitysmaasotia,
vaatikoon!
Suurten asioiden eteen
on tehtävä uhrauksia!
 


Moraalin viitta ei ole musta vaan valkea.
 




 


Se mitä tiedetään
ei ole
mitä on.
Se on muuta.
Sen
mitä on
tiedetään olevan muuta
kuin mitä tiedetään.
Mitä muuta on?
Muuta se
mitä tiedetään,
mitä on,
ei muuta.
 


Tieto muutoksesta pilaa olemisen.
Yleensä ymmärrys sulkee korvat,
mutta joskus ne loksahtavat auki
ja hiljennyn kuulemaan kaiken.
 


Vapautta se tila
jonka kalenterissa
voi jättää tyhjäksi
tarvitsematta sitä
tyhjällä täyttää.
 


Tämä kalenteri ei päätynyt
rajoittamaan tulevaisuuttani
vaan valottamaan tätä hetkeä
kuin tulitikku luolastoa,
ja päiväys yllä valaisee
kohdelamppuna näyttämöä.

 


Ihminen määrittelee yhteiskunnalliset juurensa.
 


Vain oman uskonsa orjuuteen ihmiset alistuvat.
 


Jokainen profeetta on väärä kunhan maltamme odottaa tarpeeksi.
 


Se, että terveetkin ihmiset pyrkivät syömään mielialaa kohottavia depressionhoitolääkkeitä, osoittaa, että yhteiskuntamme ihannoi aiemmin mielisairautena pidettyä maanista käytöstä.
 


Varasto tekee
myrkyn.
Liika
on myrkkyä,
elämä on kohtuutta
ja kuluttavaa liikettä.
 


Tunne-elämää: silmät kuivat mutta nenä vuotaa.
 


Tämä kaikki on minun, enkä ole onnellinen.
 


Miksi pidät enemmän kuin tarvitset?
Koska en ole sitä ansainnut.
 


Kukapa muistaisi yhtään oopperalibretistiä.
 


Ympyräni kirjaan
viedyt
eivät edes ovaaleja,
määrämitan mittani
määrä
valotta kitui ja kuoli.
 


Silloin kun et minua ymmärtänyt olinkin vielä elossa.
 


Toivottavasti tunnistan elämän ja kuoleman eron sen tullessa ajankohtaiseksi.
 


Hiljennymme, annamme pimeyden tulla.




Ulkona myrsky,
ja tuulen heittämä tuisku
ja yö
ja tilhet
tulossa tai menossa,
pakoon.




Muistan Prahan kevään
ja syksyn
ja kuinka seuraavana
keväänä
nokikana
ilmestyi keskelle peltoaukeaa
punaisen ladon kulmalle,
ladon,
jonka päädyssä luki
valkoisin kirjaimin Dubcek
ja kuinka
tämä surupukuinen lintu
teki poliittisen itsemurhan
jäämällä rekan
telipyörien alle
kaukana merestä
kaukana vedestä
kevään ensimmäinen
ja viimeinen humanisti.

Taistolainen takatalvi
eihän meillä tällaista
seurasimme vain
munkkien paistumista
Saigonin kaduilla
oikean aatteen puolesta.





Kevät on voittamaton
vuodenaika.
Syksy tappaa kesän,
talvi tukehduttaa syksyn,
kevät taittaa talven
ja kasvaa sitten kesäksi.


Meri ja taivas ovat harmaita
vain syksyllä.
Vesi rullaa,
aallot menevät,
meri ja taivas ovat yhtä.

Kevään voima,
se, joka repii
puut ja kukat
ylös maasta,
murskaa
nukkuvan meren kuoret
ja nostaa
veden sumuna taivaalle.



Vanha mies muistaa
kun tuuli
tarttui hänen hiuksiinsa
ja vei ne pois,
kun maailma
ympärillä vihdoin hiljeni
eikä itsestä ollutkaan
sen täyttäjäksi.