Ärsykkeet, ärsyttäjät.
Ihminen ajattelee samassa mielessä kuin autot ajavat tai lentokoneet lentävät.
Koira muisti lukitun
oven takana nukkuvan
ystävänsä ja
minä muistin ja
kävin avaamassa oven
koiran mennä.
Metsän kasvu muistuttaa ihmisen kasvua:
nuorena rehevää lepikkoa,
nopeasti nousevaa pajukkoa,
heleää koivikkoa,
valoisaa ja vähään tyytyvää männikköä,
vanhana synkkää kuusikkoa.
Synkkää, harmaata menneisyyden kuusikkoa,
nuoruutensa tukehduttanutta,
heikkojalkaista, hapanta,
valmista kaatumaan joka tuulen mukaan.
Ymmärtääksemme toimintamme
olemme rajanneet maailmasta
aivojemme,
ruumiimme, perheemme, firmamme,
kansamme
tai ihmiskuntamme kokoisen palan.
Sen reaktiivinen
toiminta muun maailman kanssa
on mahdollista
selvittää mutta ei se silti mitään selitä.
Palan
aktiivisuus on vain harvoin reaktiivista,
muun maailman reaktiot taas ajallisesti
tai paikallisesti rajoittuneita.
Vain pieni osa aktiivisuudesta on ärsyttävää.
Ympäristömme ei ole jäsentynyt
luonnostaan
laajeneviksi kehiksi.
Sellaisiksi se voi muotoutua
vain ajattelumme malleissa.
Kaaosteorian sankari on perhoseksi naamioitunut ihminen joka siivenlyönnillään aiheuttaa hirmumyrskyjä.
Kivi maassa on
rapautuvaa kalliota.
Sama kivi
apinan kädessä on avain
pähkinän sydämeen.
Sama kivi
mielenosoittajan kädessä on viesti
poliisille ja
sama kivi
muurarin kädessä on osa
uutta ja kestävämpää rakennelmaa.
Kivikö siinä toimii,
vai kiven ympäristö?
Vai joku muu?
Avoin järjestelmä on rajaton.
Maailma on oikea, käsityksemme siitä väärä.
Tuo koivu on osa minun persoonaani.
Olen epätietoinen olio.
Ilman tietoisuuttani toimintani olisi johdonmukaista ja järkevää.
Elimistö kehittyy tarpeeseen.
Hermosolu tekee kuten meidänkin tulisi: pitää yhteyttä ympäristöön.
Mitkä ovat elottoman luonnon
selviämismahdollisuudet?
vai onko selviäminen rajattu
vain elämälle?
Onko selviämistä pysyä elottomana?
ehjänä?
olemassa?
jossakin muodossa?
jossakin mielessä?
Täydellinen symmetria olisi muutoksen ja samalla elämän tuho.
Elottomallakin materialla on elinkaarensa.
Elämällä on tietoa.
Kivessä on tietoa.
Kun kivellä on tietoa,
se elää.
Toistaiseksi matematiikka yhdistää universumimme yhdeksi kosmokseksi, mutta kuinka kauan?
Auton ohjaus sijaitsee ohjaajassa. Ilman ohjeita paraskaan ohjausjärjestelmä ei pidä autoa tiellä.
Ei taskukello järjestelmänä lopu omiin rajoihinsa: sehän viestii aikaa käyttäjälleen.
Taskukello ei ole eloton järjestelmä: kaikki maailman taskukellot ovat elollisten olioiden rakentamia.
Atomi, molekyyli,
aurinkokunta
tai galaksijoukko
ovat esimerkkejä mahdollisista
elottomista järjestelmistä.
tosin kaksi viimeksi mainittua voivat
todistetusti sisältää elämää.
Mikään näistä järjestelmistä
ei kuitenkaan ole hermeneuttinen,
itseensä sulkeutunut,
vaan vaikuttaa muuhun universumiin
fysikaalisten perusvoimien avulla.
Määrälliset muutokset aiheuttavat
näissä elottomissa järjestelmissä
myös laadullisia muutoksia:
atomista voi irrota elektroni,
molekyyli voi hajota tai liittyä toiseen,
asteroidit ja komeetat törmäilevät
planeettoihin ja aurinkoon,
galaksijoukot sulautuvat toisiinsa.
Eläköön se pieni ero.
Elämän tulevaisuus on tullut, ihmisen mennyt.
Ihmisen halu hallita maailmaa on hänen kuolemantuomionsa.
Niin olemme maailmasta vieraantuneet, että kokeet ovat ainoat havaintomme.
Ajatuskin taistelee elämästään.
Ajatuksemme eivät ole
maailman ideaali,
eivät maailman kuva
tai malli vaan luonnos
ohjeista,
joilla ympäristön
kanssa tulee toimeen.
Kosmos on yksi, vaikka havaitsemme siitä vain itsestämme katsoen keskikaistan.
Ei ole se, jota emme tiedä olevan?
Ei oliolla ole tunteita, elleivät ne ole sille edullisia. Kaikki elämä näyttäisi tarvitsevan tunteita ainakin tuntemisen tasolla.
Ihminen näkee värejä, koska kyky nähdä värejä on vähentänyt yksilön tekemien kohtalokkaiden virheiden määrää eikä ole vastaavasti heikentänyt oleellisesti muita kohtalokkaiden virheiden välttämiselle hyödyllisiä ominaisuuksia.
Hyönteiset ovat kehittäneet laajennetun altruismin.
Ihminen on liian alkukantainen eliö jotta se voisi kehittyä samoin.
Mitä fossiileja meillä on lauluista ja tansseista?
Olkoon ihmismieli ”tyhjä taulu”, taulun rakenne ja materiaali on silti peritty, ja sille aletaan tuherrella jo sikiökaudella. Voimakkaimmat urat kaivertuvat siihen aivan elämän alussa.
