(Otava 2008, 159 sivua, tekstit Reijo Mäen teoksista koonnut Markku Haapio).

Jos esipuheessa kidutuksista kauheimmaksi nostetaan koko Mäen 27 kirjan tuotannon lukeminen, haastetta on vielä runsaasti tässä koosteessakin. Kovishan minä henkeen ja vereen, joten tein sen jopa kahdesti.

Jussi Vareksen omakuva on sukua Uuno Turhapurolle, ressukka, joka kuitenkin onnistuu elämään päiväuniensa mukaan. Kun Uuno on materialisti, Vares haluaa samaa kuin murrosikäinen poika: vapautta, viinaa ja muutenkin v-tyyliä, aina toivoen että määrä muuttuisi laaduksi. Houkuttelevaa olisi päätellä että 'yksityisetsivän' voisi tosielämän kosteissa unissa vaihtaa 'kirjailijan' nimikkeeseen, tähän viittaa Luusalmen nimissä kirjoitettu luvun 'Kun kuulen sanan kulttuuri...' motto: "Kun poikaset alkavat säveltää, maalailla, kirjoittaa novelleja, suunnitella savikippojaan, kuvanveistellä, näytellä, laulaa, ohjata kymmenen minuutin mustavalkoelokuvia, valokuvata ahdistavia laitakaupunkimaisemia ja soittaa sähkökitaralla sitä yhtä ja samaa kolmea sointua vain ja ainoastaan saadakseen yhä enemmän ja helpommin pimppiä."

Vareksen viisaus on kuvailevaa, ohi kulkee koko joukko miehiä, kauneimmillaan vastenmielisiä, tyypillisimmillään kuvottavia. Naiset ovat Vareksen maailmassa hyvässä järjestyksessä - antavaisia ovat komeat ja kiihottavat, muu joukko sitten kuin Kyöpelinvuoren pääsiäisparaatista.

Vaeltava viisaus on kokoelma pokkarilla tai kännykällä puolipäissään napattuja pikakuvia, käyvät elokuvan otoksiksi, mutta ajatuksellinen paino on kevyempi kuin muuttovariksen lento. Varsinaisiksi ajatuksiksi ristittyjä poimintoja on mukaan otettu kolmisenkymmentä, noin yksi julkaistua kirjaa kohti. Niistä monet ovat mietelauseiden harrastajalle tuttuja tuhansina aiempina variantteina. Väritys ja metaforat ovat näissäkin se erikoisuus, joka tehoaa parhaiten kaltaiseeni, toki mieluummin naispuoliseen, tynnyrissä kasvaneeseen raivoraittiiseen moralistiin. Kirjallisten piirien vakioväelle nekin lienevät kapakoiden kantapöydissä kliseisemmiksi kuluneita. Purevampia ovat sarkastiset heitot, huumori, joka kukkii sekä erillisissä onelinereissa että kuvauksessa.

Kirjaan tähän esimerkeiksi pari Reijo Mäen henkilöidensä suuhun laittamaa ajatelmaa, jotka löytyvät tämän teoksen luvusta 'Ajattelen, olen siis olemassa', ensin muodoltaan aforistisia, sitten koloristisempia:

"Usko aina ihmisestä pahinta, niin minimoit erehtymisen mahdollisuutesi."

"Parempi on pilata nuoruutensa kuin jättää se käyttämättä. Perkele."

"Maukas lehtijuttu on kuin pizza. Mitä ohuempi pohja, sitä herkullisempi juttu."

"Vähemmän minä teen vahinkoa kuin aborttilääkäri. Minä sentään odotan ja katson millainen mulkero siitä lapsesta tulee ja kehittyy, ennen kuin minä kaavin sen kaduilta muita häiritsemästä."

"Kun on annettu tällainen luovuuden lahja, pitää elää sen mukaan. ei saa ikinä ruveta väkivalloin erottamaan arkea ja juhlaa, työtä ja vapaa-aikaa, sehän olisi sama kuin  jos toinen siamilaisista kaksosista pantaisiin kouluun taksilla ja toinen bussilla."

Kirja on ainut kontaktipintani Reijo Mäkeen ja Varekseen. Sen perustella tyyppi toimisi parhaiten elokuvissa ja television myöhäisenä väkivaltaviihdesarjana. Pankaas miettien vai söikö Raid jo pöydän tyhjäksi vai joko sekin työ on ehditty tehdä...