Olen runoilija viimeisen päälle, tuberkuloosikin sairastettu jo 35 vuotta sitten.


Yhtäkkiä runoilijalle onkin tärkeintä näkkileivän saanti? Vastahan toinen juuri pääsi sanomasta että pillua, hinnalla millä hyvänsä.


Joku ajattelee maailmansa kappaleiksi. Minä? Prosesseja, muutoksia, emergenssiä. Sitä mitä oli, sitä mitä tulee, ei sitä mitä on. Ei sitä kuitenkaan ole, enää tai vielä.


Katsomme menneisyyteen, suunnittelimme elämäämme miten pitkälle tahansa.


Teknologia ja joukkotuhoaseiden kehitys eivät estä sotaa. Järkevät estää sodasta se, että kaikilla on riittävästi aseita muiden tuhoamiseen. Tavalliset ihmiset estää se, ettei kenelläkään ole ensimmäistäkään asetta.


Maailmassa on paljon niitä, jotka eivät löydä minuuttaan ennen kuin joutuvat siitä luopumaan.


Leijonat, ystävällisiä petoja. Jakavat ensin potkut, sitten köyhäinapua.


Jokaisen pää ylettyy taivaaseen.


Jokaisen pää yltää taivaaseen mutta kaikkien jalat eivät ulotu maahan.


Mitään en unohda, mutta senkin ymmärrän.


Omassa seurassa, minä vai toiseuteni?


Minä, toteutuneiden mahdollisuuksieni summa.


Itsensä sijaan sijoitun. Sijoille. Näille, kuin helmenä sioille tai vinkki sijoitusneuvojilta salkunhoitajille. Pidä. Älä pudota. Lukossa. Piru vie käden, jättää salkun.