Ajatus. Ihminen on aina lentänyt.


Majakat, merkityksensä menettäneet, vetävät puoleensa enää päämäärättömiä elämysturisteja.


Elämysten merellä. Eksyksissä, kunnes tulee jotain. Mihin minä pysähdyn, vaikka muut jatkavat. Eteenpäin. Mielestäni.


Meri nielee purren, hampaitta, kokonaisena.


Tällaisessa helvetissä Jumalalla ei ole mitään syytä rehvastella kaikkivaltiudellaan.


Eivät mammutit Wrangelin saarella pystyneet siihen mihin viisas ihminen Pääsiäissaarella, ne tarvitsivat ympäristön apua.


Lähes kuolleet pimeyden ruhtinaat, filmejään kehittäneet, vedoksiaan punaisen lampun himmeässä kajossa sävy sävyltä työstäneet. 

Viisas on se, joka pystyy pitämään itsensä erossa hulluudestaan.


Tunne on älyn mieliruokaa.


Ihminen yhtyy keskusteluun sulkemalla oman suunsa.


Aurinko puhuu. Me puhumme. Emme korvillamme. Mitä väliä niillä on?


Kasvoi suureksi vasta kun repi irti vanhat juurensa, kuin rikkaruohot.


Ihminen on tarpeeton, paitsi itselleen ja jälkeensä kasvaville kukille.


Vanhana kuolee, uutena syntyy, samana pysyy.


Kuvasi elämää ennen kuolemaansa.


Arkensa on kuninkaalla ja kerjäläisellä, kunnes vaihtavat ne keskenään.


Kulki, mutta ymmärrys ehti ensin.


Onko maisemaa, jos joku ei sitä katsele? Tai katsellut?


Näet maiseman? Muttet puuta silmässäsi?