Markku Envall: Tanssia neulankärjellä (WSOY 2008. 101 s.)

Markku Envall on suomalaisen aforistiikan viisas mies, kaiken läpikotaisin lukenut ja analysoinut väitöskirjaksi asti. Siinä vuonna 1987 esitetyt määritelmät, arviot ja rajaukset ovat vaikuttaneet vahvasti tuon jälkeen syntyneeseen suomalaiseen mietelmäkirjallisuuteen. Hän on vaikuttanut voimakkaasti myös omalla tuotannollaan, peräti seitsemän aforistista teosta tehneenä hän lienee tuotteliain suomalainen kirjailija tällä alueella. Lisää teoksia hänellä on tuossa väitöskirjassa määrittelemiensä rajojen toiseltakin puolelta, runoista, fragmenteista ja esseistä.


Aihepiiri tämänkertaisessa kirjassa on ytimeltään tuttua hänen aiemmista teoksistaan. Jumalasta, uskosta ja kirkosta puhutaan, samoin kielestä ja kirjoittamisesta, kirjailijuudestakin. Ydinperhe ja terveet elämäntavat saavat tinkimätöntä puolustusta tämän maailman rappiota vastaan. Koulutuksella on arvoa, osoitti maailma sitä miten hyvänsä. Mammona on pahasta, kerskaa jopa sen lahjoittaminenkin. Aforismitutkija kertaa aiemmin asettamiaan normeja tässäkin kokoelmassa:

Välirivit: aforismin kehykset.

Aforismin kriittinen rivi on kolmas. Ellei sille saa isketyksi pisteen rajapaalua, seuraavilla lässähtämistä on myöhäistä torjua.

Aforismi on järjen viiman riipimä ja jäähän kapseloima villiruusun terälehti.


Envallille omin tyyli on aforismisarja. Hän suosii sitä tavalla, missä merkitys on sarjan eikä yksittäisen aforismin ominaisuus. Sarjojen merkitys on Envallilla, toisin kuin äsken kuolleella Haavikolla, perinteisen aforistiikan mukainen, moraliteettien tai 'elämänviisauden' korostaminen mieluummin kuin kyseenalaistaminen. Tämä paatokseksikin leimattavissa oleva tapa käy ainakin minun voimilleni, jos toki sitä vastaan on helppo ajatuksissaan kapinoida ja keksiä lausesarjoille jatkuvasti uusia antiteesejä. Näiden tuttujen moraliteettien venyttäminen sarjoiksi tekee tekstistä löysän tuntuista, ja joskus käy mielessä että valitulla muodolla vain peitetään sitä, että ajatus on monesti aiemmin laittamattomammin sanottu.


Mukana on myös lauseita, joista tulee tuntu, että sadan euron taululle on laitettu tuhannen euron kehykset. Annan pari esimerkkiä:

Vanhan talvi: siinä on parikit päällekkäin.

Pieni määrä pulmia unnuttaa, iso lamauttaa, sopiva virittää ongelmanratkaisukykymme.

Ehkä noiden sanojen ympärille olisi voinut rakentaa osuvammin runon kuin aforismin, jos nyt jotakin välttämättä oli niiden ikuistamiseksi tehtävä. Samantapaisia, hieman tyhjän oloisia lauseita löytyy eniten viitosluvun sanapyörityksistä.


Moni tämänvuotinen mietelmiä sisältävä kirja näyttää olevan tekijänsä ikääntymisen kuva. Pekka Kejonen on kolmisen, Juhani Mäkelä kuutisen vuotta Envallia vanhempi, mutta jo tuo ero tuntuu seesteisyytenä, avaramielisenä suvaitsevuutena vaikka kukaan tästä kolmikosta ei ole valmis omista asemistaan joustamaan. Nuorin näistä selvimmin rimpuilee vielä tutkainta vastaan, yrittää 'muuttaa maailmaa' tai ainakin saada sen häpeämään, kuten nuorten ja keski-ikäisten tapa on. Saa nähdä tuoko ikä toisenlaista itsevarmuutta ja hymylle tilaa. Nyt se näkyy vain kuoleman pessimistisenä pohdiskeluna.