Hautojen lauluja - Suomentaneet ja selityksin varustaneet Arto Kivimäki, Erkki Sironen, Pekka Tuomisto, Sampo Vesterinen (Tammi 2008, 286 sivua)

Aforismit eivät ole syntyneet tyhjästä. Muuan ihmisen erityisominaisuus on kuolevaisuutensa tajuaminen. Kuolleita on jo ammoin kunnioitettu hautaamalla ja yrittämällä pitää kuolleen muistoa hengissä merkitsemällä hautapaikka ja sinne saatetut ensin yleisesti, sitten yksilöllisesti. Muistokirjoitusten teko on tuhansia vuosia vanha tapa. Hautaamatta jääminen oli muinoin kauhea rangaistus. Nykyihminen voi saada siitä aavistuksen esimerkiksi Sofokleen tragediasta Antigone, missä lopulta koko kaupunkivaltiota uhkaa perikato kaupungin portin edustalle sodassa kuolleen maanpetturin ruumiille annetun hautauskiellon takia.

Tavallisen väen hautaaminen oli korutonta, mutta kuten nykyisinkin rikkaat sijoittivat varojaan oman ja sukunsa muiston säilyttämiseen. Motiivikin oli sama kuin nyt, muisto jatkoi vainajan persoonallisuuden elämää. Kun kukaan ei enää häntä muistanut, hän oli muuttunut vainajahengeksi, joille kollektiivisesti antiikin roomalaisissa hautakivissä alussa hautaan pantujen henget luovutetaan - Dis Manibus.

Varsin pian runoilijat innostuivat laatimaan myös fiktiivisiä muistorunoja, joista kehittyi epigrammi sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, lyhyenä runona jolla on yllättävä loppukäänne, kuin aforismin koukku tai ajatussolmu. Aikamme Spoon River -antologiassa fiktiiviset luurangot kalisivat itsekseen maahan kaivetuissa kaapeissaan. Sama ironinen ote näkyy myös antiikin fiktiivisissä sepitelmissä. Oikeisiin hautakiviin kirjoitetut tekstit ovat kunnioittavampia ja hyvän tavan mukaan puhuvat vainajasta hyvää. Liekö siinä runoilija tavoitellut tilaajan hyväksyntää, vai onko pelätty että pahat puheet saisivat henget vaatimaan eloonjääneille kostoa tai itselleen muuta tavanomaisen juomauhrin ylittävää hyvitystä.

Monissa kirjoituksissa on vahva elämään innoittava viesti. Jälkeenjääneitä kehoitetaan nauttimaan kaikesta kun se vielä on mahdollista, kuoleman jälkeen kun ei tule enää mitään. Tämä epikurolainen filosofia yleistyi nopeasti roomalaisissa hautakirjoituksissa ajanlaskumme alun jälkeen, kunnes kristinusko vuorostaan muutamaa sataa vuotta myöhemmin käänsi ajatuksen päälaelleen.

Kirjan hautakirjoitukset kattavat noin 1200 vuoden ajan tasaisesti kummaltakin puolen ajanlaskumme alkua. Kymmenistä tuhansista kivissä säilyneistä on mukaan valittu erittäin pieni osa. Varsinkin roomalaisissa kirjoituksissa on usein virallisen ilmoituksen tuntu, mainitaan keitä paikalle on haudattu ja keitä sinne saa haudata, kuka teki muistomerkin ja mitä ansioita haudatuilla oli elämässään, myös mahdolliset haudalle kuseskelijat, kivien uusiokäyttäjät ja graffitien töhertäjät kirotaan kaiken varalta jo etukäteen. Kreikkalaiset kunnioittivat runoilijaperinnettään paremmin, ja onnistuvat vieläkin herättämään monesti kohteistaan koskettavan mielikuvan. Runot olivat tiukan mitallisia ja säkeenylitykset harkittuja tehostuksia. Ajan myötä ne pitenivät ja koruton sisältö vaihtui hyveelliseksi paatokseksi ja lopulta vainajan vuolaaksi ylistykseksi. Kirjallisissa lähteissä säilyneitä epigrammeja on paljon kiviä vähemmän ja niiden välittämä henkilökuva on monisärmäisempi, ehkä osin siksi, että tekijöillä oli myös puhtaammin kirjallisia intohimoja.

Kirjaan tähän loppuun muutaman esimerkin:

***

Ihminen, et katsele Kroisoksen hautaa,
vaan arkisen ahertajan pientä kumpua.
Minulle tämä riittää.

***

Olen kuollut mutta odotan sinua,
ja sinä vuorollasi jotakuta toista.
Yksi on Tuonela, samalla lailla
se ottaa kaikki vastaan.

***

- Kivi, lepääkö Kharidas allasi?
- Jos tarkoitat Arimmaksen poikaa Kyrenestä, allani lepää.
- Kharidas, millaista on siellä Manalassa?
- Pimeää, hyvin pimeää.
- Entä paluu ylös?
- Valhetta.
- Plutonin rikkaudet?
- Satua.
- Sitten kaikki on menetetty...
- Kerroin totuuden. Mutta on täällä jotakin hyvääkin. Täällä tulee halvalla toimeen.

(Kallimakhos)

***

Tässä lepää rouva Maronis, vanha sieni,
kumpunsa päällä tuttu kuppi.

Ei hän miestään maan alla sure
ei lapsiaan, jotka puutteeseen jätti,
sitä vain
että kuppi on tyhjä.

(Leonidas Tarentumilainen)


(yllä olevat esimerkit kreikkalaisesta antologiasta)


***

Kivi on mitätön, mutta sen alla Morfonin suloiset kasvot
kuin orvokki korissa.


***

Amfarete

Pitelin tätä samaa tyttäreni rakasta lasta polvillani
elonpäivinämme auringon valo silmissämme,
nyt pitelen häntä kuolleena,
kuolleena itsekin.


***


Me olemme niin kuin puissa omenat
jotka kypsinä putoavat itsestään,
raakoina ravistettaessa.

Domatius Tiras
suloiselle tyttärelleen.


***

Sinä kirjoittelija,
pyydän että jättäisit rauhaan tämän haudan.
Jos tähän hautakiveen kirjoitetaan jonkun vaaliehdokkaan nimi,
jääköön hän valitsematta,
jääköön hän ikuisesti vaille kunniaa ja virkoja.


***

Gaius Caecilius Florus
Gaiuksen ja Gaian vapautettu,
eli 16 vuotta ja 7 kuukautta.

Joka tälle haudalle virtsaa tai ulostaa,
häntä vihatkoot taivaan ja manalan jumalat.


***


Vainajahenkien haltuun

Gallus Lircli
ja muut edeltä menneet
Duetil, Tiblik,
Eppimus, Soris

Voikaa hyvin kaikki ryyppykaverit.


***


Pyhitetty vainajahengille

Badia
58 vuotta, omilleen uskollinen,
makaa tässä

Olkoon maa päälläsi kevyt

Sinä, joka seisot siinä
ja luet hautakiveäni,
huvittele, hurvittele,
tule sitten tänne.


***


Eläkää te onnelliset
jotka voitte vielä elää


***