(Helena Anhava: Kukaan ei tiedä, runoja,  Otava 2008,  98  s.)


Anhavan tuore kokoelma painottuu runoihin, muistelmiin pitkän elämän varrelta. Ammoin kuolleille tutuille ja sukulaisille hän luo sympaattisia epigrammeja, luonto saa hänet puolelleen, eläytymään ja sulautumaan siihen niin hyvin kuin ihminen nyt kuistiltaan tai ikkunastaan voi. Nykyihmisistä löytyy enemmän moitteen sijaa, ihmisyyttä ei arvosteta, vanhuutta nyt ainakaan. Raha ja myynti ratkaisevat kulttuuriksikin sanotussa toiminnassa, minkä Anhavan mielestä pitäisi olla jotakin aivan muuta kuin liiketoimintaa. Perinteiseen tapaan Anhava rakastaa luontoa ja vihaa tai pelkää ihmistä ajattelematta että vihattu tai pelätty on rakastetun vähäinen osa, myös ennen kuin se on taas maaksi tullut. Kokoelman avausruno havainnollistaa asenteita ja tunteita:


Kukaan ei tiedä / että istun tässä portaalla auringossa, / se on auringon ja minun välinen asia. / Kukaan ei tiedä / että kuuntelen punarintaa, / sen englantia / jota en ymmärrä. / Olen tullut turvaan ihmisiltä / puitten ja lintujen luo / puhelemaan / yksinäisyyteni kanssa.


Jos Anhavan aforismit ovat aina olleet tinkimättömiä ja taistelevia, ei ikä ole ainakaan havaittavasti seesteisyyttä tuonut. Vielä hyökätään sekularismia, itsekkyyttä, trendejä ja epäisänmaallisia vastaan nurkkaan ajetun suden päättäväisyydellä. Aika saattelee hautaan nämä äänettömiksi sisäköiksi kasvaneet herttaiset mummot, joiden sisäistä kiehuntaa harva nykynuori pystyy mielessään kuvittelemaan.
Siis vielä tämän kerran:



Kuka kuuntelee kuuntelijaa.



Ulkoa ohjautuva ihminen.



Rahalle tuhlattu ihmisyys.


Ihmisyydestä ei puhuta. Vain naisesta, naisesta.
Ja vähän siitä miehestä.


Myrskylinnun reitti on kohta lennetty.


Huilun ääntä metsästä.
Suru laulaa.