Klassisessa instrumentaalimusiikissa on tietysti korkealentoisuutta ja tilaa yleville ajatuksille, mutta halutessaan sieltä löytää osuvia kuvauksia miltei mille tahansa maailman ja ihmiselon ilmiölle. Otetaanpa esimerkiksi vaikka sukupuoliakti. Puhtainta miesnäkökulmaa tähän edustaa mielestäni Maurice Ravelin Bolero. Koko kappale on yhtä rummuilla tahdistettua crescendoa, teemoja kaksi, alhaalta, ylhäältä, edestä, takaa, miten vain haluatte, jotka toistuvat vuoroin ja keräten mukaan jatkuvasti uusia orkesterin ääniä ja voimaa, kontrolloiden kasvuaan kuten uroskoira viestivettään kunnes lopulta kaikki on pantava peliin ja loppu karkaa hallinnasta. Säveltäjä, muistaakseni ikuinen poikamies, ei pitänyt kappalettaan musiikkina ollenkaan vaikkakin parhaana sävellyksenään.

 

Naisnäkökulman aktiin tarjoaa taas Jacques Offenbachin Galop Infernal, joka varmasti tunnettaneen paremmin Can Can -nimellä. Tuo tanssi keksittiin vasta myöhemmin, alkuperäisissä Orfeus manalassa -operetin esityksissä Hadeksen valtakunnassa laukattiin hieman eri tyylillä. Tämäkin kappale alkaa kevyellä lämmittelyllä, löytää pian nopean temponsa ja kulkee kohta huipulta huipulle kuin vuoristoradan kelkka, kunnes lopussa kontrolli pettää ja vapauttaa viimeisetkin voimanrippeet.


Näinhän sen tietysti pitäisi mennä, ja nuorena mies yleensä ainakin tuon vartin kerrallaan jaksaakin. Vanhuksia varten taitaisi kuitenkin riittää lyhennelmä. Miehille siihen sopivalta vaikuttaa Benny Goodmanin jazzversio Bolerosta, sellainen runsaan parin minuutin luritus jonka lopusta ei tiedä tuliko miehelle orgasmi vai pissahätä, naisille tuo cancan-teema löytyy sopivana Camille Saint-Saensin Eläinten karnevaalit-sarjasta alun perin kilpikonnia kuvaamaan tehtynä. Ehkäpä niitä kuunnellen ymmärtää, miksi monet vanhemmiten tyytyvät muistelemaan mieluummin menneitä kuin yrittämään uudestaan.