Martti Anhava säikytti Suomen aforismiyhdistyksen vuosikokousyleisön viime marraskuisella esitelmällään, joka sittemmin on julkaistu Parnassossa ja yhdistyksen blogissa. Häntä hymyilyttää ajatus, että joku on aforisti ja oikein kirjoittaa aforismeja. Huomaan, että hänkin suosii kanssani nimimuotoa 'aforisti' sen pidemmän rinnakkaismuodon 'aforistikko' sijaan, joka luvalla sanoen on omaan mieleeni aina tuonut sanaristikkojen ja sudokujen täyttelijän, ei kirjallisuudesta kiinnostunutta.

Muuten lyhyys ei MA:aa miellytä. Hänen mielestään "Aforismeista tulee luettavampaa, kiinnostavampaa kirjallisuutta, jos mahdollisimman piukeiksi muotoiltujen lauseiden joukossa on väljempiä ajatuskehitelmiä ja kysymyslauseita, mahdollisesti yksittäisiä iskusanoja ja eri tavoin luonnosmaiselta ja jopa keskeneräiseltä vaikuttavaa tavaraa. Sellainen antaa mielikuvaa ajattelemisen prosessista, lisäksi elintilaa ja kaikupohjaa tehokkaimmille kiteytyksille." Hän havainnollistaa mieltymyksiään mainitsemalla Jotunin, Tshehovin, Chamfortin, Joubertin ja Pascalin. Omien ajatustensa puolestapuhujana hän olisi voinut nostaa esiin myös La Bruyeren. Luonnekuvissaan hän nostaa esiin 'eräät virkeät ja jyrkät henkilöt', joiden mielestä jokainen, sinäkin, vaikka kuinkakin yrität olla "niukkasanainen ja täsmällinen, ja millaisessa maineessa onkin siitä, että on sellainen, he pitävät teitä liian monisanaisena. Kaikki on jätettävä heidän täydennettäväkseen, ja on kirjoitettava vain heitä varten." Tämä ultraminimalistinen koulukunta on perinteisesti dominoinut juuri 'aforistikkojen' joukossa: aforismien kirjoittaminen on sanaristikon täyttöä. Kun oikeat sanat on löydetty, ei jää yhtään ylimääräistä ja kaikki ovat muiden täsmällisesti määräämässä kohdassaan. Mutta moniko viitsii lukea oikein täytettyä sanaristikkoa? Tuskin edes sen täyttäjä, hänkin etsii uutta, vielä tyhjää tehtävää.

Kun luemme mediasta yleisesti siteerattuja mietelauseita ja aforismeja, emme yleensä tule ajatelleeksi, miten lauseet ovat meille tutun muotonsa saaneet. Vaikkapa kaikkien tietämät 'Maailma on sana' tai 'On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija' eivät ole alunperin sellaisiksi kirjoitettuja, lukeva yleisö on ne tuohon muotoon tiivistänyt. Eikä tuo ilmiö ole viime aikojen tuote, vaan vuosisatoja ja -tuhansia vanha, se, jolla sananlaskut ovat hioutuneet. Siihen myllyyn päästäkseen ajatus on tärkein, kerran julki sanottuna se kyllä löytää muotonsa.