Nykyisin on tapa, että rikoksen tekijä ei tunnusta, vaikka todisteet häntä vastaan olisivat miten selkeät hyvänsä. Yhtä esimerkkiä eilen katsoin televisiosta, missä Ruandan kansanmurhaan osallistumisesta syytetyille miehille näytettiin video, missä he teurastivat ihmisiä viidakkoveitsin. He tunnustivat kyllä olleensa paikalla, mutta kuvan henkilöiksi he eivät tunnustautuneet, vaikka kaikki näkivät yhdennäköisyyden.

Oikeus on yksi tapaus, politiikka on toinen. Meillä on presidentti, joka väittää että pääministerin ja presidentin rinnakkaisedustajuus Euroopan Unionissa ei tuota ongelmia, vaikka kaikki omin silmin muuta näemme, ja myös presidentti itse on hyvin turhautunut siitä ettei pääse vapaasti käyttämään EU:n foorumeita oman profiilinsa nostoon. Ihmisiä on tietysti monta lajia, äänivaltaisissa kansalaisissakin. Joku on täysin tyytyväinen tilanteeseen, koska tunnustusta ei ole asianomaisilta saatu. He luottavat korviinsa. Joku taas näkee, että valtasuhteet on selkiinnytettävä jottei tällaisia pattitilanteita pääse syntymään. He luottavat silmiinsä.

Oikeudessa tunnustuksen merkitystä korostettiin ennen vanhaan, tuomita ei voinut jos tunnustusta ei ollut, ja sen saamiseksi käytettiin monenlaisia keinoja jotka nyt katsotaan ihmisoikeusrikkomuksiksi. Politiikassa tuomion voi antaa äänestämällä. Jos näkee, että toimivaltasuhteissa on korjattavaa, sen voi korjata monella tavalla. Jotkut näkevät demokratian likaisena, ja sitä puhdistamaan vaaditaan tsaaria tai führeria jonkalainen meillä Kekkosena tapasi kävellä yhtenään eduskunnan ja halutessaan myös perustuslain yli. Jotkut taas näkevät, että johtajavaltaisessa järjestelmässä ongelmana on, että johtajan henkilökohtainen agenda muuttuu valtiolliseksi projektiksi. Kekkonenkin uskoi, että valtion ulkosuhteiden hoito oli mahdotonta muille kuin hänelle henkilökohtaisesti. Meidän oli alistuttava siihen ettei täällä muutu mikään, ja Kekkosen alistuttava niihin muutoksiin mitä maailmalla tapahtui. Paljonpuhuttu aktiivisuus oli tuosta kaukana.

Moni, joka puolustaa vahvaa johtajavaltaa, perustelee sitä sillä, että esimerkiksi Kekkosen agenda oli tuohon aikaan Suomen etu ja että vaikkapa Halosen agenda olisi edullisempi Suomelle kuin hallituksen ajama. Tämä on kuitenkin puhdasta sattumaa: Kekkosen neljännesvuosisataisen kauden aiheuttamat vahingot maamme demokraattiselle kehitykselle vaivaavat vieläkin, ja yleensä maailmalla johtajavaltaiset järjestelmät näyttävät, miten valtiosta tulee yhden ihmisen tai perheen yritys, jonka varallisuus päätyy pimeille sveitsiläisille pankkitileille ja kansalaiset vankilaan tai joukkohautaan. Mikään ei takaa, että juuri tänne valittua kansaa johtamaan eksyisi aina joku valistunut renesanssiruhtinas joka ei vallastaan sokeudu, kansansa pelastajina ovat uransa aloittaneet niin maot, mugabet ja kimilsungit kuin francot ja lukashenkot. Eduskunta ei vallankaappauksia tee, joten turvallisinta on tukea täälläkin siirtymistä perinteiseen parlamentarismiin, missä valtionpäämiehen rooli on lähinnä seremoniallinen.