Kuggskrinetelrantaa.jpg

 

Istun Suomen eteläisimmän saunan päädyssä höyryävänä, juuri löylystä tulleena. Edessä meri ja taivas luovat avaruuden, jonka tiirat ja lokit huudoillaan täyttävät. Tuuli on vaikenemassa. Alaston pintani pitää auringosta. Sen säteet koskettelevat ruumiissani kadonneiden aurinkojen siihen lahjoittamia atomeja.

Luulin, että täällä saa olla rauhassa. Mitä vielä, pitkin luotoni rantoja möyrii joku taideleiri. Keski-ikäiset tädit yrittävät käsittää maan, meren ja taivaan liittoa suurkaupunkimiljöön näivettämin aivoin. Heidän katseensa vääntyy väkisin niihin pieniin ihmisperäisiin viesteihin, mitkä saareen ovat jääneet – ja tietysti ihmisiin, siis minuun. En halua alastonmalliksi. On pakko erota auringosta ja poistua takaisin saunaan.

Sauna on hyvä turvapaikka. Täällä kävisin yhtenään, ellei puuhuolto olisi tavattoman vaikeaa. Lämmittämiseen tarvittava puu pitää tuoda saareen mantereelta tai kerätä ajopuina tämän tai pohjoisten lähisaarien rannoilta. Täällä ei kasva mitään heinää korkeampaa. Ei heinääkään kasvaisi ellen olisi jo vuosikymmeniä kantanut rantakivien väliin ajautunutta rakkolevää kompostiksi saaren keskiosan pieneen kallionotkelmaan. Siihen olen saanut aikaan vajaan aarin vihreän läikän. Siinäkin se on vaarassa, sillä syysmyrskyt ja talviset jäävallit yltävät joskus noinkin ylös. Nyt vihreän läikän vihollisiksi on ilmaantunut taidetätien leiri. Toki he yöpyvät majakassa – se on niin romanttista – mutta kävelevät ja tallovat mitään ajattelematta haurasta kasvustoa, se kun heidänkin silmäänsä tällä graniittipaadella niin poikkeavana loistaa.

 

Bengtskriinmenossa.jpg