"Jos muistat 1960-luvun, et ole elänyt 1960-lukua."
Oman 60-lukuni muistan hyvin, koska minulla ei ollut unohtamisen, saati muistamisen, arvoisia seksi-, alkoholi- tai huumekokemuksia eikä vallankumouksiakaan. Koko vuosikymmen kului koulussa, ja jälkipuoliskon päivistä vielä merkittävä osa töissä. Alkuvuodet perheemme asui maalla, missä vapaa aika kului pellolla tai kasvimaalla. Vuosikymmenen toisen puoliskon perheemme viettikin sitten kaupungissa. Rutiköyhiä olimme, rahaa oli sen verran kuin työtä tekemällä sai.
Ei tuossakaan elämässä erityistä ole. Hyvin monet muuttivat noihin aikoihin maalta kaupunkeihin ja edemmäskin Ruotsiin. Se, mikä mielessäni on pysynyt, liittyy siihen, minkä nyt omimmakseni tunnen, luonnon ja lintujen seurantaan.
Kun olin viisi- kuusivuotias, vielä viisikymmenluvulla, yhteisillä kävelyretkillämme isä otti tavallisella peruskameralla pari kuvaa linnunpesistä, muistaakseni pyyn ja fasaanin, sekä jonkun kuvan pihan poikki astelleesta fasaanikukosta, eikä arvannut, että sytytti samalla mieleeni halun itsekin kuvata lintuja. Hyvin vaikeaksi tuon halun toteuttaminen on osoittautunut. Viisitoista vuotta kului jo siihen että sain hankittua itselleni ensimmäiset lintukuvaukseen sopivat välineet, eikä minulla vieläkään ole huipputason kalustoa. Ehkä sen vuoro tulee vasta eläkkeellä tai perikunta ostaa sitten kuoltuani, kiusoitellakseen haamuani nuukuudestani.
Lintuharrastus ei nuoruudessani ollut maalla muotia. Minullekin vanhemmat ostivat lahjaksi ilmakiväärin, mutta ensimmäisen kiikarini jouduin itse ostamaan kesäansioillani divarista. Koko 1960-luvun käyttämäni optiikka oli nykystandardein arvioituna kelvotonta ja vasta seuraavalla vuosikymmenellä kiikarini, kaukoputkeni ja kamerani hiljalleen päivittyivät alan harrastajalle sopiviksi. Korvat minulla oli päässä syntymälahjoina, kuulo nuoruudessa ehkä keskimääräistä herkempi, ja kun kantapään kautta sain senaikaisten lintukirjojen äänikuvauksista jonkinlaista näkemystä, tunnistinkin lintuja paljon enemmän kuulemani kuin näkemäni perusteella.
Harrastukseen perehdyttävän kirjallisuudenkin jouduin hankkimaan itse. Koulun vieressä oli kirjasto, mistä lainasin kerta toisensa perään kaikki linnuista kertovat teokset kunnes kesäansioistani pystyin sitten pikkuhiljaa ne yksi kerrallaan kaupasta itselleni ostamaan. Nuoruuteni vaikuttavimpia lintukirjoja oli Leo Lehtosen ja Kalevi Raitasuon kirjoittama vuonna 1953 ilmestynyt Lintujen elämänpiiri, jonka kymmenkunnan lainauskerran jälkeen ostin vihdoin itsellenikin. Kirjan tekstin lisäksi sen kuvat vetosivat, ja itsestään selvänä hankin myös samaa teemaa käsittelevän vuosikymmen myöhemmin ilmestyneen Raitasuon kirjan Elämää vaistojen varassa. Lintujen soidin- ja uhkailueleitä piirtelin visusti retkivihkoihini ja haaveilin salaa mahdollisuudesta joskus kuvata niitä omallakin kameralla. Tunnistamisen ensimmäinen aputeokseni oli Ivar Hortlingin ison käsikirjan pohjalta Teppo Lampion toimittama vuonna 1952 ilmestynyt Lintukirja. Sen pienten mustavalkokuvien ja ruotsinvoittoisten äänikuvausten kanssa ensimmäiset määritykseni tein, vielä ilman ensimmäistä kiikariani. Samoja mustavalkokuvia selvästi lyhempien tekstien kera tarjosi myös Lehtosen Jokamiehen lintukirja vuodelta 1955. Sitten tuli mukaan Linnut värikuvina -teos, jonka kuvien mukaisia lintuja en montakaan luonnosta ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt. Sitten retkiseuraksi pääsi Olavi Hildenin toimittama 1959 ilmestynyt Retkeilijän lintuopas, jonka kuvien mukaisilta kaikki tapaamani linnut näyttivät. Valitettavasti kuvissa kaikki linnut näyttivät samanlaisilta ruskeilta rääpäleiltä, esillä ei juuri ollut lajien välisiä eroja, ne piti lukea tekstistä. Todellinen tunnistamisen läpimurto tuli vasta kun Petersonin, Mountfortin ja Hollomin tekemä ensimmäinen täysiverinen kenttäopas, Euroopan linnut, pääsi käteeni. Kirjaston teos sylissäni istuin kevätauringon sulattamalla metsänlaidan pälvellä ja kaikki oli yllättäen helppoa. Peipot ja keltasirkut, kiurut ja hyypät näyttivät ensi kerran ihan itseltään. Ensimmäisen itselleni ostamani kappaleen kulutin maastossa atomeiksi parissa vuodessa, tämä minulle viimeisimmäksi jäänyt, vuonna 1969 hankittu ja jo kolmas, on myös pahasti riekaleina. Samaan aikaan Euroopan lintujen ensipainoksen kanssa ilmestyi myös Olavi Hildenin toimittama MMM-Lintuharrastuskirja, jota en sentään monesti maastoon vienyt mutta kotona luin sitäkin tiiviimmin.
1960-luvun suomalaisessa lintuharrastuksessa oli vielä vahva tieteenteon perinne. Lintuja harrastavan oli tehtävä hyödyllisiä havaintoja, tutkittava koko ajan jotakin. Laskettiin talvilintuja, muuttajia, etsittiin pesiä ja rengastettiin poikasia. Takseerattiin, seurattiin jonkun henkilökohtaisen suosikkilajin elämää, kotiseudun tai suosikkipaikan linnuston muutoksia. Lorenzin, Tinbergenin ja kotimaasta Lehtosen - Raitasuon sekä Bergmanin jäljissä tarkkailtiin lintujen käyttäytymistä. Itsestään selvästi lintujen harrastaja oli myös luonnonsuojelija. Suojeltiin luontoa ihmiseltä, ihmiselle ei ollut luonnossa tilaa. Puhuttiin metsänhakkuista eikä ympäristömyrkyistä, Linkola oli suuri guru sekä tinkimättömänä ihmisvihaajana ja keskiaikaisen autoritaarisen tuohikulttuurin kannattajana että ympärivuorokautisena tutkijana, joka kirjasi muistiin kaiken mahdollisen jokaisesta näkemästään linnusta ja ilmoitti siirtävänsä häitäänkin koska kuusitiaiset vaeltavat. Tärkeät asiat ensin, tinkimättä.
Linkolan hengessä autoa en edes ajatellut, kun vuosikymmenen lopulla tulin siihen ikään että ajokortinkin olisi voinut halutessaan suorittaa. Polkupyörällä pääsi paikasta toiseen ja kauemmas mentiin linjurilla tai junalla. Talvella hiihdettiin.
Kulkuvälineet olivat sellaiset, ettei niiden kanssa tullut juuri muita saman alan harrastajia vastaan. Muutettuamme kaupunkiin minä konservatiivina pitkään pyöräilin vielä aiempien retkipaikkojeni suuntaan ympäröivälle maaseudulle, vasta kun aloin etsiytyä lähemmäs kaupungin kulmaan ulottuvan Halikonlahden rantoja, alkoi vastaan tulla myös muita suunnilleen samanikäisiä ja samanmielisiä koulupoikia. Luokallani minä olin ainoa, mutta koulussani pari vuotta minua edellä ja kohta perässäkin oli joka kevät muutamalla uudella kasvava joukko ulkonäöltään ja pian nimeltäänkin tuttuja poikia, joita näki koulun jälkeen varmimmin Vuohensaareen johtavan tien varteen keskittyvissä seudun parhaissa lintupaikoissa. Enimmät heistä olivat mukana kouluni luontokerhossa SYLY:ssä, jonka moottorina toimi vuonna 1963 perheensä mukana Punkaharjulta Muurlaan muuttanut minua kaksi vuotta vanhempi Karhumäen Jussi. Hänen veljensä oli kanssani samanikäinen ja noihin aikoihin myös aktiivinen lintuharrastaja. Veljesten kanssa tuli paljon aikaa vietettyä 60-luvun lopulla ja Jussin kanssa seuraavan vuosikymmenen alussakin, koskapa molemmat siirryimme Turkuun matemaattisia aineita opiskelemaan, hän lahjakkuuttaan, kutsumustaan noudattaen, minä lahjattomuuttani, yleissivistystäni laajentaakseni, matematiikka kun koulussa oli ainoa aine josta en mielestäni mitään tajunnut.
Jussi oli harrastuksessaan paljon minua pidemmällä ja siinä samoin kuin opinnoissaan selkeän päämäärätietoinen. Noista vuosista lähtien hän on tutkinut muun muassa Salon seudun petolintuja, pöllöjä, korppeja ja uuttukyyhkyjä niitä rengastaen ja muutenkin sikäläistä paikallislinnustoa yllä kuvaamassani 1960-luvun hengessä näihin päiviin ja varmaan niin kauan kun henki vielä kulkee. Kotipaikkansa sentään on siirtynyt Salosta Saloon, entisestä Muurlasta Turun kautta entiseen Perniöön, nettona parisenkymmentä kilometriä linnuntietä. Matematiikassakin hän jatkoi samalla laitoksella opiskelijasta opettajaksi ja sittemmin koko laitoksen esimieheksi. Toisilla ihmisillä on tahto ja taito kasvattaa juuret, minä en kuulu heihin. Se kai on pysyvin jälki jonka 1960-luku minuun on jättänyt.
