Jaa että miten? Simon Barnesin kirjasta How To Be a Bad Birdwatcher, alaotsikoltaan To the greater glory of life, saa tarkemmat ohjeet. Kirja kertoilee tekijänsä oman historian lintujen harrastuksen lavealla tiellä. Kun minä olen niitä, joiden elämäntapaan lintujen seuraaminen ja niiden touhuihin perehtyminen on kuulunut lapsuudesta alkaen, toimittaja-kirjailija Barnesin kertomus kuvaa paremmin sitä tapaa, millä nykyisin tavallisimmin tullaan mukaan lintuihmisten kiltaan.

Kaikkihan me lintuja tunnemme, nekin, jotka väittävät etteivät tunne linnun lintua. Heikkoina hetkinään he kuitenkin lipsauttavat suustaan jotakin sorsasta, tai lokista, tai puluista tai naakoista. Käenkin ovat kuulleet kukkuvan jos sopivaan aikaan maalle ovat sattuneet. Tästähän ei enää ole tuntijaksi kuin vähäinen askel, se, että huomaa jo tietävänsä yhtä ja toista. Shakespearen Hamletkin huomasi etelätuulella erottavansa haukan haikarasta, vaikka muuten itseään hulluksi epäili.

Harrastuksen puhkeaminen tarvitsee vain otollisen tilaisuuden. Joskus se on matka, joskus muutto uusiin ympyröihin, toisinaan tuttu joka sattuu myös olemaan kiinnostunut linnuista. Monet seurailevat pihansa ja puutarhansa elämää, ja siinä missä myyrät ja ötökät saavat huutia, tinteille laitetaan pönttö tai lintulauta.

Lintujen katseleminen on samalla tavalla itsestään selvää kuin takkatulen tai nuotion liekkien, ne lentävät, liikkuvat tavalla jota emme voi kuin kadehtia. Lintuja näkee myös usein. Kuten me, ne suosivat päiväsaikaa, ja jopa elottomassa kivikylässä silmämme hakeutuvat vaistomaisesti kaikkea sellaista kohti joka elää ja liikkuu, ja jos se ei ole ihminen, seuraavaksi todennäköisimmin se on lintu. Lisäksi, jos meillä on mahdollisuus katsella mitä tahansa lintua tarkemmin, yleensä ällistymme siitä, miten hienopiirteinen se lopulta on. Tuollaisesta elämyksestä ei enää ole pitkä matka siihen, että alamme etsiä niitä lisää ja hankimme kiikarin siihen tarkoitukseen jos ei sellaista jo ennestään satu olemaan veneessä, oopperaa, raveja, urheilukilpailuja tai naapurien vakoilua varten.

 

Simon Barnesinkin ensimmäinen sytyke lintuihin tuli isältä, joka sattui ostamaan hänelle lintukirjan, koska sattui itsekin pitämään linnuista vaikkei niitä sen syvällisemmin harrastanutkaan. Poika luki kirjan, ja yhtä sekä toista muutakin lintuihin liittyvää, mutta harrastuksen käynnistyminen vaati enemmän. Hänen tapauksessaan siihen johti sattumien polku: muutto oman elämän alkuun Hong Kongiin, jämähtäminen suunniteltua pidemmäksi venyneelle työmatkalle Ceylonille, ja sattumahavainto ensimmäisestä lintukirjasta tutuksi tulleesta avosetista. Hong Kongissa oli helppo aloittaa lintuharrastus, koska lintuja on kohtuullisesti, ei liikaa, ja katseluun sopivia paikkoja vielä vähemmän joten tutuista tilanteista tulee nopeasti rutiinia, ja uutta ilmaantuu sen verran rauhalliseen tahtiin että tapauksia ehtii seurata riittävän hyvin voidakseen oppia niistä enemmän. Lisäksi muut alan harrastajat keskittyivät samoille paikoille, joten luonnollinen verkostoituminen auttoi myös aloittelevaa Barnesia saamaan enemmän irti puuhastelustaan. Ja kun mukana oli kavereita samasta krikettijoukkueesta, kävelyn ja tarkkailun lomassa voi keskustella halutessaan muustakin. Mikä stressiä enemmän lievittäisi?

Kun tie on johtanut tähän pisteeseen - sinulla on kiikari, kirja lintujen tunnistamiseksi, tietoa paikoista missä lintuja voi nähdä ja tuttuja, jotka harrastavat kanssasi samaa -  väylä edessäsi voi vain laventua. Parhaimmillaan siitä tulee koko elämän mittainen.