Liisa Keitaanpää: Miehenmetsä (Turbator 2009, 123 s.)

Viime vuonna sain naistenpäivän lukemiseksi Liisa Keitaanpään esikoisnovellikokoelman Näyttöihot, joka piirsi hurjaa kuvaa suomalais-satakuntalaisesta naisesta. Tällä kertaa isänpäivän lähestyessä luettavaksi on tullut novellikokoelma Miehenmetsä, jonka nimi kertoo tarkastelun kohteina olevan tällä kertaa ne toiset. Jos urospuolinen perheenjäsen odottaa, että tässä teoksessa löytyy hänestä kenties vivahteikkaampi ja armeliaampi kuva kuin vaikkapa Herlinien perheen likapyykkiä pesevästä bestselleristä, paras on istuutua tukevasti ja ottaa vastaan mitä annetaan.

Luin ensimmäisen kerran varomattomasti. Sykemittari oli jossakin vaiheessa rekisteröinyt mystisen pulssipiikin kahdensadankahdenkymmenen tasolla, tässä iässä se ei saisi nousta kovassakaan rasituksessa yli sadanseitsemänkymmenen. Onko kirja siis feministinen juoni tällaisen sikasovinistin eliminoimiseksi sydäninfarktilla? Sellainenkin murha sieltä löytyy.

Luin toisen kerran valmistautuneemmin. Nyt seurasin, minkälaisesta miehestä kirja kertoo. Feministin mielestä naiseksi ei synnytä, vaan kasvetaan. Sama näyttää olevan käsitys miehen synnystä. Nousujohteinen ura alkaa ehkä jo päiväkodin, siitä kirja ei kerro, sitten koulun häirikkönä, jota joku pitkän linjan John Wayne mentoroi tavoille kun opettajien ja sosiaalitätien likaista työtä tekemään lähettämä viranomaismiesten partio koulii ja kaulii. Clintiä tai Isoa Arskaa en kirjasta löytänyt, sokeuttani varmaan. 

Seuraavaksi on tietysti käytävä armeija. Tytöille ja hinteille lie muita vaihtoehtoja, tosimiehelle ei. Armeijan vaihtoehdottomuutta korostetaan monessa kirjan novellissa, jopa niin, että sotilaskunniaa on saatava, luovuttaa ei voi, eikä näin opittua väkivaltaa saa säästellä millään elämän alueella. Kirjailija ehti hirttää sivarin jo esikoiskokoelmassa. Jos ei olisi ehtinyt, viimeistään nyt se olisi pitänyt tehdä.

Armeija on miesten koulu, joten sen jälkeen onnistuu tietysti naisen pano paksuksi kertalaakista, oli se nainen sitten minkälainen riihipiru hyvänsä. Sellainenhan tosimiehen naisen on oltava, raukat etsikööt kauneutta, sovinnollisuutta ja lauhkeutta. Naimisiin on mentävä, koska muuten ei voi juosta vieraissa tai vaihdella vaimoa. Naimisiinmeno ei ole tosimiehenalulle vaikeaa, sillä vanhat ja nuoret naiset taistelevat nuoresta uroosta, joka on yhtä kyrpää päästä varpaisiin.

Tosimies tekee tämän jälkeen kolmenkymmenen tunnin työpäiviä ilman lomia tai taukoja seuraavat 40 vuotta, siinä sivussa rakentaa paljain käsin kuusikerroksisen talon, raivaa muutaman maatilan ja pistää pystyyn uuden nokiaklusterin. Hän korjaa kaiken, autonsa nyt tietysti, mutta muunkin ydinvoimalasta lasten leluihin, kaupungista ihmisiin. Hän vihaa naisia, vähintäänkin ylenkatsoo. Mieluiten hän raiskaa jokaisen hollille osuvan, tai tyytyy sitten virkamiehen pikapanoon muistiota sanellessaan. Äiti on ainoa nainen, jota mies ei yritä raiskata ja jota saattaa heikkona hetkenään jopa kunnioittaa. Totta kai tosimies on kännissä koko ajan, joskus nousu-, tavallisimmin laskuhumalassa. Putkiaivoksi hän osaa hajoittaa itsensä hämmästyttävän moneksi perussiaksi, joilla ei ole muuta yhteistä keskenään kuin sama kaveriporukka, kaltaisiaan skitsoja nekin.

Tosimies voi matkustaa joka puolella maailmaa, mutta hänen on tultava takaisin kotikyläänsä. Muualle ei voi jäädä asumaan, raukat - jälleen - menkööt merten taa tai Thaimaahan. Kotikylän naamat ja sukutaulut on tiedettävä kai viime jääkauteen asti. Tuohon perustuu tosimiehen isänmaallisuus, sopeutumaton aines työnnetään yli rajan ja unohdetaan, sisälle jäävät vain ne jotka sen ansaitsevat. Mamut eivät kuulu tosimiesten maailmaan koska tosimies ei voi olla mamu, hän pitää viimeisenä kiinni turpeensa kulmasta.

Tosimiehet eivät analysoi, ne vain hakkaavat, puhuvat niitä näitä. Ne vain ampuvat itseään päähän, ja puhuvat niitä näitä. Ne vain panevat, eivätkä puhu mitään. Mykkyyden ja small talkin keskellä sydämet ja maksat poksahtelevat, aivot naksahtelevat, kaadutaan sääret oikoisenaan vaikka alla ei naista olisikaan. Epäonnistunut mies joutuu kunniamurhan kohteeksi oman käden kautta.

Murhatkin ovat muuttuneet kummallisiksi. Ennen vedettiin kimpassa viinaa ja puukotettiin lopuksi se, joka veti pullosta viimeisen siivun, liian pitkän tietysti, tai sitten ammuttiin ensin perhe ja lopuksi itsensä kasan päälle. Nyt juonitaan vuosia ja käytetään myrkkyjä, kuin naiset ikään.

Sitten on vain loppusuora, ensin kaikki muut multiin ja lopulta velvollisuus osallistua vain omiin hautajaisiinsa. Tosimiehen elämä loppuu kun työt loppuvat. Työt taas loppuvat eläkkeeseen, työttömyydestä tosimies ei tiedä mitään. Siitä eteenpäin eletään hetki jatkaen siitä mihin seitsentoistavuotiaana jäätiin. Kuolema tulee sitten puolen vuoden päästä. Vaimo hankkii uuden retkun ja perilliset pistävät hetkessä sileäksi koko tosimiehen rakentaman imperiumin.

Myönnetään, myönnetään. Kärjistin. Laitoin överiksi, mutta pitkälti samassa hengessä kuin kirjakin. Miesnovelleja löytyy kokoelman verrokeiksi monilta. Eräkirjallisuus on niitä täynnä, lisäksi vaikka Martti Joenpolven tuotanto. Niihin tätä kirjaa ei kannata verrata, nimestä huolimatta. Reilumpi verrokki voisi olla joku Juhani Mäkelän tai Erno Paasilinnan kokoelma. Eränovellien tai Joenpolven miehiä voin nähdä vaikka peilissä, tai marketin parkkihallissa, tai töissä. Tämän kokoelman miehiä heissä nähdäkseni minun pitäisi alkaa epäillä heistä jotakin.  Tätä kirjaa tuskin on kirjoitettu niin tosissaan kuin esikoisteosta, ja sitäkään ei luullakseni aivan haudanvakavana ollut kirjoitettu. Kirjoittajan käyttämä huumori on kuitenkin sofistikoituneempaa, sarkastisempaa ja mustempaa kuin minkään mainitsemani vertailukohdan. Huumori on myös terveellistä. sillä silmällä lukien syketaso pysyy aisoissa eikä vaarana ole saada Viitasen kohtaloa.

Jo esikoiskokoelmassa kirjoittajan tavaramerkkinä oli runsas detaljien, merkkien, murteellisuuksien ja ajankuvaan sopivien viittausten käyttö. Niitä on nytkin runsaasti mukana, joten paikkojen ja aikojen koordinaatisto pysyy hyvin lukijan hallussa. Nimiä on myös paljon, lähes amerikkalaiseen malliin. Yhden jutun sentään huomasin, missä kivisotaa kävivät poika, likka ja nainen. Siinäkin pojan päälle puettiin toviksi Leonardon hynttyyt.  

Kirjan kansi on jälleen Veronika Ringbomin grafiikkaa. Mies räpiköi hirrenpäässä kuin kurimuksessa, katoamaisillaan puun sisään. Sekö on metsään eksymisen syvin olemus? Mistä voisin ladata navigaattoriini Marsin kanavat ja tiekartat?

 

 

Muutaman huomioni voisin kirjata vielä ihan yksittäisistäkin novelleista.

Miehen kivi vetoaa huumorillaan. Naisten kesken syntyy selvä kilpailuasetelma. Vertailukohdaksi voisin nostaa vaikka Phaedruksen kertomuksen, missä myös nuori ja vanhempi nainen kilpailivat saman miehen suosiosta, ja kilpailijoiden huolenpito vei lopulta miesparan hiukset. Nuorempi nyppi pois harmaita, vanhempi mustia hiuksia.  Tässä kertomuksessa nuori sai erävoiton, mutta jatkosta emme tiedä mitään, puumat ovat parisuhdemarkkinoilla yleistyvä ilmiö.

Sydämen ohitus on tosielämässäkin mahdollinen kuvaus sellaisesta ressukasta, joka  joskus keski-iän ylitettyään alkaa haikailla aloittavansa elämänsä alusta, ja tällä kertaa muka ihan tosissaan. Turha toivo, jos ei osaa kerralla elää, ei osaa toisellakaan. Sääliksihän noita käy, ja säälivä ote on novellissakin. No, ehkä hänkin repäisee eläkkeellä ja lähtee kaukoitään ostoksille, jos nyt ikinä eläkkeelle ehtii, sisäisen kellon paristot taitavat jo vuotaa.

Karikukko erottuu joukosta täysin erilaisena. Rakenne on dekkarinovelli, ja siinä on samalla selvä kontrasti muun kokoelman psykologisempaan otteeseen. Aiheesta olisi voinut rakentaa myös ihmismäisemmän luomuksen. En nimittäin usko että maailmassa on yhtään isää joka kostaessaan poikansa kuolemaa sen aiheuttajalle ei pitäisi tärkeänä, suorastaan ehdottoman välttämättömänä ilmoittaa kostonsa syytä uhrille ennen tekoaan. Ei sitä tehdä millään aanelosella, vaan kasvoista kasvoihin, niin että voidaan koko ajan seurata, miten ilmoitus vaikuttaa.  Rinnastus karikukkoon toimii kun murhaaja on normaali tunteeton ammattitappaja, liikkeellä vain rahasta, tai itsetehostuksesta. Kostomurhan tekijä ei ikinä, koskaan ole tunteeton, täysin päinvastoin. Järki sillä sumenee, eivät tunteet. Tällaisena tästä jäi käteen kahden pahiksen outo välienselvittely. Jo isän ja pojan suhde oli materialistinen, pinnallinen, ulkokohtainen, samalla tavalla sieluton kuin tuo murhakin. Retkikuvaus keskittyy enemmän välineisiin ja hintalappuihin kuin miljööhön, tekstiiliornitologiaa pahimmasta päästä, nykyisin kai "laatuaikaa" koska poikaa mukana kuljetettiin. Erikoista oli myös, ettei uhria inhimillistetty yhtään tappajaa enempää. Hänelle ei annettu vähäisintäkään mahdollisuutta puolustautua, ei edes tietoa, miksi tämä outo dialogi käytiin. Kuolemantuomio tuli käytännössä siitä että jätti jonkun kirjelmän lukematta.

Koskenhaltijan morsiamessa on myös jotakin selittämättömän masentavaa. Kuvio on kuin alkupään novellissa Tervetuloa kotiin: mies elelee omassa rauhassaan ollen mielestään sujut joka suuntaan. Nainen ilmaantuu paikalle ja vie sen rauhan. Luulisi että tulos olisi joko sama kuin ensimmäisessä, huumorilla maustetussa vaihtoehdossa, mies alistuu ja eristäytyy omaan sisäiseen maailmaansa, tai että mies ottaisi ja häipyisi tiehensä jos hänellä ei ole kanttia suorin sanoin naista tiehensä häätää. Tuo loppu on käsittämätön. Siinä ratkaistaan jälleen asia täysin selittämättömän väkivallan avulla, se oli jo edellisen kokoelman deus ex machina, hätäratkaisu. Perustelematon väkivalta on kirjoittajan väkivaltaa lukijaa kohtaan.

Parkkosen olen jo aiemmin nähnyt ja haukkunut Rihmastossa, ja edelleen minä ihmettelen, miksi näistä muuten viilipyttymäisistä johnwayneista tehdään tällaisia ADHD-häirikköjä. Sen ymmärrän, että jos äitinsä tapettuna löytää vintti pimenee ja kostonhalu nousee, mutta se kohdistuu silloin oikeaan osoitteeseen, ei mies ole mikään simpanssi, joka paiskelee keppejä sinne tänne ja hyppii karjuen oksalta toiselle. Itse asiassa jopa simpanssi kohdistaa aggressionsa hyvin tarkasti, ja jos tilanne on toivoton, se salaa tunteensa ja toimii myöhemmin, kun riski on riittävän pieni. Lukemattomat toimintaleffat kertovat, miten tämä kostaja kaivaa tekijät vaikka mistä vallan huipulta tai maan alta ja tuhoaa ne, mutta siis vain syylliset ja heidän kätyrinsä. Niiden juoni on edelleen uskottavampi. Kuten Karikukossa tai Koskenhaltijan morsiamessa, tässäkin miehen sisällä on myyttinen piru, demoni, joka vain odottaa veruketta päästää osoitteeton väkivalta valloilleen. Tällaisen alkukantaisen pelon muurin yli on toivottoman vaikeaa käydä sukupuolia ymmärtävää dialogia. Ilmeisesti siihen ei feministisellä puolella ole aitoa haluakaan.

Haudan partaalla nuokkuvaan kaiketi turvallisen seniiliin mieheen voi feministikin suhtautua jo seesteisemmin. Kokoelman viimeisen osan novelleissa on jo aitoa halua nähdä ihminen haarniskan raoista, sellainen, joka hoitaa äitiään, sairasta sisartaan, toisia vanhoja, ihmisinä, ihmisrakkaudesta. Sellainen, joka kaipaa arvostusta uhrauksistaan ja on kiitollinen, kun sitä sattuu saamaan. Sellainen, joka muistaa hyvällä kuolleita kumppaneitaan, sukulaisiaan, puolisoaan. Toki viimeisen novellin miestä käy sääliksi: työura on lopullisesti takana, ja kotona vain piilovittuileva vaimo. Nollapisteestä on taas aloitettava uusi elämä. Mutta se on miehen arkea, kunnioitettavaa, jos sen noistakin aineksista kokoon saa.