"Ei voida kyllin moittia 1800-lukua siitä, että se on suosinut tätä sananselittäjien rotua, näitä lukukoneita, tätä hengen epämuodostumaa, jota ruumiillistaa Opettaja - symboli sivilisaation kuihtumiselle, maun rappeutumiselle, sille että työ saa ylivallan oikusta.

Nähdä kaikki ulkopuolelta, systematisoida sanoin kuvaamaton, olla katsomatta mitään kasvoihin, tehdä luettelo toisten näkemyksistä!... Kaikki teosta koskevat kommentit ovat  huonoja ja turhia, sillä kaikki mikä ei ole suoraa on arvotonta.

Ennen opettajat omistautuivat mieluiten teologialle. Ainakin heillä oli veruke valistaa absoluuttisesta, rajoittua Jumalaan, kun taas meidän aikanamme mikään ei säästy heidän murhaavalta pätevyydeltään."

"Merkin jahtaaminen merkityksellistetyn asian kustannuksella; kieli käsitettynä päämääräksi sinänsä, 'todellisuuden' kilpailijaksi; kielellinen mania, jopa filosofien keskuudessa; tarve uudistua näennäisyyksien tasolla - sellaisen sivilisaation ominaisuuksia, jossa syntaksi vie voiton absoluuttisesta ja grammaatikko viisaasta."

Erehdyin taas kurkkaamaan Rihmaston puolelle ja eikös vaan siellä ollut sama vanha meno. Itseoppineet ja ylioppineet riitelivät keskenään siitä kummasta tulee parempi kirjailija. Siihen se siellä aina menee, oli lähtökohta mikä hyvänsä, kuten nyt "kritiikki".

Kritiikkiäkin käsiteltiin juuri kuin kynänpyörittäjät sitä tapaavat käsitellä, tarjoamalla sille jotakin johdannaistaiteen asemaa.

Ylläolevat esimerkit E.M.Cioranin Katkeruuden syllogismeista olkoot vihjeenä siitä että asiat nähtiin huomattavasti nykyistä selkeämmin vielä kuusi vuosikymmentä sitten.