Giuseppe Prezzolini: Laki italialaisuudesta (Savukeidas 2009, 80 s.)

Syksyllä 2009 ilmestyi suomennoksena Savukeitaan kustantamana Giuseppe Prezzolinin vuonna 1921 julkaisema teos Laki italialaisuudesta. Euroopan Unioni on liudentanut noin vuosisata sitten syntyneiden kansallisvaltioiden rajoja ja suvereniteettia, ja ihmisten vapaampi liikkuminen on pakottanut monet miettimään uudestaan kansaa ja sitä mikä erilaiset yksilöt kansaksi yhdistää. Tätä vasten Prezzolinin mietteet ovat kiinnostavia, niiden kirjoittamisen aikaan esimerkiksi italian kieli oli vasta vakiintumassa samannimisen valtion yleiskieleksi, ja vieläkin siellä on toistakymmentä virallista vähemmistökieltä tämän uusimman siirtolaisuuden tuoman kielikirjon lisäksi.

Mitään fennomaniaan tai halla-aholaisuuteen vertautuvia painotuksia kirjasta ei löydä, vaikka fasismi oli nousussa ja Mussolini valtansa kynnyksellä. Suomennoksen aluksi professori Luigi de Annan essee taustoittaa lukijalle tietoja kirjailijasta. Syntyy kuva sitoutumattomasta individualistista, vastavirtaan kulkijasta joka ei suostunut sen paremmin fasistiksi kuin eurokommunistiksikaan ja eli mieluummin muualla kuin maassa jota oli kuitenkin aseellisesti sodassa puolustanut. Individualismin juuria de Anna etsii toscanalaisuudesta. Prezzolini tuntuu ruoskivan eniten niitä arvoja ja yhteiskuntaluokkia joihin hän itse samastuu. Hän uskoo kritiikin parantavaan voimaan, jota on turha tuhlata niihin, joiden perusasenne ja lähtökohdat ovat hänen mielestään väärät.

Prezzolini kirjoitti lakiinsa myös oman esipuheen, missä hän tähdensi kritiikkinsä parantavaa luonnetta ja liitti sen pitkään Dantesta alkaneeseen perinteeseen. Hieman ylemmyydentuntoisesti hän viittaa opettajan rooliinsa kun toteaa etteivät lempeät kasvattajat ole parhaita. Hän taistelee enemmän kansanluonteen kohottamiseksi kuin rakenteiden uudistamiseksi. Sen, miten hyvin hän onnistui, voimme päätellä kirjaa lukemalla. Kun hän sanoo aikalaisjohtajistaan: "Italian kansaa johtavat imbesillit, joilla on Machiavellin maine", moniko teistä kehtaa olla myöntämättä että mieleen nousi heti joulukinkkua, Kerimäen kirkkoa ja omaa imbesilliä valtiojohtoamme ivaileva lahjussotkuissaan rypevä Berlusconi? Kirjailija haaveili henkisen muutoksen tulevan parissa sukupolvessa, nykytila näyttää tämän päivän haaveilijoille niin Italiassa kuin täälläkin että teknologian, elinkeinorakenteen tai toimeentulon paraneminen eivät vaikuta lainkaan niin nopeasti asenteisiimme tai tapoihimme kuin haluaisimme ehkä kuvitella.

Itse laki jakautuu kahteentoista lukuun, joiden kautta kirjailija italialaisuuden määrittelee. Aluksi kansa jaetaan viekkaisiin ja vilpittömiin. Sitten todetaan ettei Italiassa ole oikeudenmukaisuutta vaan tasaisesti jaettua epäoikeudenmukaisuutta. Maa ei ole demokraattinen eikä aristokraattinen vaan anarkistinen. Maa jakautuu kahtia, eurooppalaiseen osaan ja afrikkalaiseen tai balkanilaiseen, joka on eurooppalaisen osan siirtomaa. Italialainen on moniavioinen, mies vapaasti, nainen, jos saa mahdollisuuden. Italialainen ei tee sopimuksia vaan kompromisseja. Junalippu maksaa sitä enemmän mitä alemmassa luokassa matkustaa. Italialainen maksimoi hyödyn ja minimoi vaivan, tekee elääkseen monta työtä eikä pidä yhteistä omaisuutta kenenkään omaisuutena ja kuvittelee liikoja maansa itsenäisyydestä.

Nuo viimeksi mainitut voi hyvin tunnistaa täällä Suomessakin maan tavaksi. Puhutaan paskaduuneista kun kaivataan tyhjäntoimittamisesta huippupalkkaa, yhteinen omaisuutemme töhritään ja rikotaan, kuvitellaan että ilman EU:ta voisimme sanella muulle maailmalle omat sääntömme. Sellaista humalaisten tai murrosikäisten kaikkivoipaisuutta.

Lopuksi Prezzolini kokoaa yhteen kritiikkinsä: kaikki italialaisten viat johtuvat köyhyydestä. Kun puhdas raha ja puhdas vesi alkavat virrata, maa on pelastettu. Kirjan päättää kahdestoista luku: Italia on historiallinen toive, joka on toteutumassa.

Kirjailija kuoli 1982 sadantena vuonnaan. olisi ollut kiinnostavaa tietää mitä hän ajattelisi maansa nykymenosta.