Kauneus on ennustettavaa, symmetristä, sanalla sanoen tavanomaista. Kaunistelu kauneuden tavoitteluna vaikuttaa siis tarpeettomalta, ainakin taiteellisesti kunnianhimoisen yksilön luulisi sellaista kavahtavan. Tunnetusti asia on kuitenkin toisin. Me kaikki karsimme todellisuudesta rönsyjä, joiden emme tahdo sotkevan omaa visiotamme asioiden tilasta. Joudumme nielemään maailmaa pala kerrallaan ja kaunistelulla rajaamme palat suuhumme sopiviksi.
Kaunistelu herättää kielteisiä mielikuvia. Fundamentaaliprotestantit joukossamme ovat aina muistuttaneet miten rumat ne vaatteilla koreilee, naama ei pakkelilla parane ja silikonit ovat saatanasta. Koska kauneuden katoavaisuus ei kuitenkaan ole absoluuttista, luonnonvalinta näyttää sitä suosivan, ja siksi myös kaunistelulla voi päätellä olevan valintaetua.
Kaunistelulla on ihmistä suojaava terapeuttinen funktio. Kauneuden katoavaisuus on katsojan silmän katoavaisuutta, ja tämän oivaltaneelle kaunistelu on primitiivireaktio oman olemassaolon turvaamiseksi. Katoavaisuuden perimmäiset syyt eivät kuitenkaan kaunistelemalla katoa. Elämän riemu ja murhe tasoittuvat sentään helpommin siedettäväksi harmaaksi arjeksi, jolle hymähtely ei enää rasita sydäntämme. Perinteinen viisaus on tavoitteiltaan samansuuntaista. Älyköt sen sijaan kavahtavat yllätyksettömyyttä ja innokkaasti raaputtelevat tapahtumien pintaa, kertomusten taustaa ja kertojien motiiveja paljastaakseen totuudeksi sanomansa niin alastomana kuin suinkin voivat. Älyköt vihaavat helppoja ratkaisuja ja estetisoivat groteskin, ruman tai perverssin vain saadakseen aikaan polemiikkia.
Vaikka perinteiset viisaat useammin tyytyvät tavanomaisiin kauneusarvoihin ja kaunistelevatkin ainakin edellä käsiteltyjen ihmistä säilyttävien motiivien vaikutuksesta tietoisina, kaunistelu liitetään usein epärehellisyyteen, alamaisuuteen ja epäsosiaaliseen itsekeskeisyyteen. Läheskään kaikki kauneuskäsityksissämme ei ole tietoisen valinnan tuloksena opittua, valtaosa on haudattuna geneettiseen perimäämme. Kun viisas hyväksyy tämän realiteettina ja älykkö kyseenalaistaa saman liian helppona ratkaisuna, suurin osa ihmisistä noudattaa synnynnäisiä taipumuksiaan niitä enempää analysoimatta. Kaunistelu on tämän henkisen ponnistelun minimointistrategian luonnollinen seuraus.
Näkökulmani on keski-iän iltapuolen auringossa paistattelevan miehen. Ainakin minulle itseään kaunistellut nainen on mutkattomin lähestyä. Nainen, joka ei kaunistele itseään, ei selvästikään välitä kiinnostavuudestaan, mikä on helposti tulkittavissa haluksi olla rauhassa. Luonnostaan kaunis nainen taas jättää kiinnostuksensa arvattavaksi. Kaunistelu viestii halusta etsiä tuttavuuksia. Ulkonäön pieni manipulointi on niin viatonta vilppiä, että se tuskin koskaan rasittaa miehen arviota naisen rehellisyydestä.
Myönteinen lausunto rehellisyydestä on kuitenkin tiukassa, jos kaunistelu ulottuu puheeseen. Puheen on pysyttävä totuudessa, ja epämiellyttävät asiat saa enintään unohtaa. Rehellisyysvaatimuksista on tapa tinkiä vain molemmin puolin: hyväksyessään totuutta kaunistelevan naisen mies katsoo omaksi oikeudekseen tyytyä vain kevyeen flirttiin tai lyhyeen romanssiin ilman syvällisempiä sitoumuksia. Tiukassa katsannossa mies sortuu siis suunnilleen yhtä suureen epärehellisyyteen, tosin mielestään reilussa kaupanteon hengessä.
Voi olla, että naisten suhtautuminen miesten kaunisteluun poikkeaa kuvaamastani miehisestä mallista. Eroahan on jo sukupuolten lisääntymisstrategioissa. Miesten intressi on levittää perimäänsä mahdollisimman laajalle, tilaisuuden tullen lyhytaikaistenkin suhteiden avulla. Naiset joutuvat yhden lisääntymisyrityksen takia sitomaan mahdollisuutensa paljon pidemmäksi ajaksi ja kantamaan myös suuria fyysisiä riskejä. Tämä ohjaa naiset paljon miehiä tarkempaan kumppanin valintaan, mies on parinmuodostusvaiheessa naista tiukemmassa seulassa, ainakin mitä rehellisyysvaatimuksiin tulee.
Kun nainen on parinsa valinnut ja suhde vakiintunut, hänelläkin saattaa syntyä intressi syrjähyppyihin. Pitkästä lisääntymisajasta ja lasten hoitotarpeesta johtuen ihminen on enimmäkseen yksiavioinen laji. Miehistä keskinkertaisetkin onnistuvat siis lopulta pariutumaan, mutta usein keskinkertaiset miehet joutuvat osallistumaan keskinkertaista parempien miesten alullepanemien jälkeläisten hoitoon. Käyttäytyminen on ihmislajille edullista: keskinkertaisten miesten työpanos menisi moniavioisessa mallissa muuhun kuin jälkeläisten hoitoon, vastaavasti parhaiden miesten kyky turvata jälkeläistensä kasvu on rajallinen. Haaremit eivät koskaan voi olla kovin suuria.
Minkälaisia miehiä naiset sitten pitävät omaa kotoista siippaansa ylivertaisempana? Mies kuvittelee, että johtajuutta, karismaa, henkistä tai fyysistä ylivoimaisuutta arvostetaan enemmän kuin ulkoista kauneutta. Voi olla, eräskin mielestään aikuinen nainen sanoi, että syrjähyppyyn tarvitaan 50-senttinen mela, siis suuri olisi kaunista tai ainakin houkuttelevaa. Kun joku oli vakavissaan valitellut, ettei siihen pysty kukaan edes venyttämällä, pyysin kertomaan, että eräällä eteläamerikkalaisella sorsallakin on jo sen mittainen. Tästä juolahtaa mieleen, että suomalaismiesten innokkaan sorsanmetsästyksen syy saattaakin olla kateudessa.
Nuoremmat naiset eivät pitäne ulkoisia tunnuksia yhtä tärkeinä vaan ovat heikkoina vaikkapa muusikoihin tai näyttelijöihin – tuostakin tulee moni tuttu esimerkkinä mieleen. Eräs muinainen työtuttuni, diplomi-insinööri, nainen, valitteli aikoinaan minulle sitä, miten kymmenet naiset soittelivat hänen runoilijamiehelleen suoria ehdotuksiaan hänen läsnäolostaan välittämättä. Erohan siitä sitten tuli, ja vuosia taiteellisuuttaan konepiirustuksiin tuhlattuaan ex-rouvakin lähti luovan ilmaisun kursseille ja harrastajateatteriin. Juolahtipa taas mieleen, että jos tämän lukijoissa on noita soittajia, tarkoitukseni ei ole suinkaan syyllistää teitä, itse asiassa vapautitte teekkarihuumorin pulloon telkeämän luovan hengen.
