Hannu Paronen: Jossain välissä toivo (Like 2010)


Joskus sydäntalvella löysin sattumalta kirjakaupan hyllystä tämänkin. Hannu Parosen esikoinen ilmestyi vuonna 2005. Sen nimi Aamu kävelyllä tutustutti minut Hannu Parosen aforistiikkaan syvällisemmin kuin kai oli tarkoituskaan. Se edustaa yhtä kirjailijan suosimaa tapaa rakentaa aforisminsa. Muutkin sanaleikkikikat ovat olleet ahkerassa käytössä. Ahkerasti käytetty tyylikeino on kuitenkin toisin ajattelevan lukijan mielestä maneeri. Sanaleikkejä pidetään monesti huonoina koska niiden avulla lauseeelle luotavissa olevat tulkinnat ovat hyvin harvoin tasapainossa keskenään. Lause on käytännössä yksimerkityksinen, muut tulkinnat ovat kuin propuskan leimat, vain muodollisesti tarpeellisia koristeita. Vitsinikkarit käyttävät tuota tasapainottomuutta hyväkseen luodessaan näennäisen viattomiin ja tyhjänpäiväisiin lauseisiin kaksimielisiä viittauksia.

Paronen ei ole vitsiniekka. Hänen silmänsä on sama millä kaima Samuli aikoinaan maailmaa katsoi. Samuli oli aito 70-lukulainen, hänen näkemyksensä tuolloin uusi ja kapinallinen. Nopean voittonsa jälkeen se on kuitenkin jäänyt yhteiskunnallisesti suuntautuvien aforistiemme ristiksi, aforistikkojemme kalteroiduksi ikkunaksi maailmaan. Parosen-Paasilinnan tie on kuin Paasikiven-Kekkosen linja, jumalpatsas jolle jokaisen armoon pyrkivän oli esinahkansa uhrattava.

Julistuksen keventäminen vihjaavalla huumorilla on poliittisen pakinoitsijan työtapa ja parhaiten tämän kirjan aforismit, sarjat ja kohtaukset menevät minun aivokoppani virtuaalipostiluukusta jakeluun poliittisena pakinakokoelmana. Sellaiselta odottaakin kärjistyksiä, yksisilmäisyyttä ja tinkimättömyyttä. Aforismin toivon kuitenkin olevan enemmän asioiden eri puolia valottava kuin puolensa valinnut.

Kun sanojen kanssa valvoo yöt ja nukkuu päivät, saadaan vaikka liikkeestä seuraavat veret seisauttavat sutkaukset:

Työväenliike menetti liikkeensä.

Kuluttajat liikehtivät muihin liikkeisiin paitsi kuluttajaliikkeeseen.

Naisliikkeet suhtautuivat kielteisesti miehille tarkoitettuihin, maksullisiin naisliikkeisiin.

Semmoista pakinointia, aforismeina eivät ainakaan minussa mitään liikuttaneet. Toisena esimerkkinä otsikko 'Tehtäviä tehtäviä' ja sen aloituspakina 'Tehtävän kanssa' osoittavat miten tiukasti yksi sana koukuttaa. Kun sen puolet on äkkiä käännetty, jää vain toisto, punnerruksia kuin punttisalilla kunnes rivit ovat täynnä. Eikä Paronen olisi Hannu ellei hän ainakin kerran kompastuisi vastuun kantoon.

Kirjoittajastaan kertoo se, että hyvien tilaisuuksien varastosta löytyy paljon naisia ja omaisuutta, yleensäkin varastettavaa. Eikä Paronen ole täysin immuuni kaksimielisten vitsien nikkaroinnille, kuten esimerkiksi

Naisessa voi olla paljonkin perää.

tai

Hallintoelin - löytyneekö sukupuolisempaa sanaa.

Kaikesta ylläolevasta voisi vetää sen johtopäätöksen että haluan tyrmätä kirjan ja ehkä vielä ideologisin perustein. Ei se ihan niin mene. Kirjaan tartuin koska olen sen potentiaalista lukijakuntaa. Sivarihan se minäkin, kirjastojen ja muiden julkisten palveluiden kantakäyttäjä, mieluummin luonnon ja yhteisvastuun puolella kuin tuloshakuisen kilpailun kannattaja, saati osallistuja. Kirja vain tuotti taas pettymyksen. Nykytrendejä pitäisi vastustaa vakavalla naamalla, ei niille periksi antaen ja omaan nerokkuuteensa käpertyen pikkupöhnässä vitsejä vääntäen. Toisellakin puolella on kolpakkostrateginsa jotka nauraa räkättävät näille apinamies-napinamiehen (juu, taattua Hannua tämäkin) rypistelyille ja keksivät saman tien toisen moisen herjarallin mutta omista ajatusbunkkereistaan.

Kyllähän kirjasta löytyy aforismejakin, sellaisia jotka antavat asialle enemmän painoa kuin alistunut vitsi. Yritän etsiä esimerkkejä:


Haudassa ihminen viimein sulautuu ympäristöönsä.


Kuollut ystävä ei enää ole vanha.


Maku elää nostalgian varassa.


Hauras on taivas avaruutta vastaan.


Yhden puun kaataminen voi pilata kokonaisen maiseman.