sunnuntai, 27. kesäkuu 2010
Mitä kauniimpi lause, sen tyhjempi sisältä.
Ikävintä kielessä, tietysti sen jälkeen ettei se kerro mitään tärkeää, on että kirjoitettuna se alkaa vanheta silmissä. Huomenna se maistuu eiliseltä.
Klassikko on sellainen teos joka tuntuu joka kerta siltä kuin se olisi tehty uudelleen.
Kriitikko löytää tekemättömätkin virheet.
Kritiikki yrittää tehdä kaikesta arvostelijan kloonin.
Kritiikki ei lopu kuolemankaan jälkeen. Siitä se oikeastaan vasta alkaa.
Mielikuvituksettoman aika kuluu oivallustensa suunnitteluun.
Kirjatkin puhuvat toistensa ohi.
Kansallisrunoilijaksi on tunkua. Kukaan ei pidä mutta kaikkien on pakko lukea.
On poikkeuksellista jos saa aikaan edes yhden lauseen josta kirjoittaja muistetaan kuolemankin jälkeen.