Bongauksen hurma (Sammakko 2010, 278 s. antologia, toim. Ari Linna)

Olen joskus täällä maininnut että turkulaiset ovat maassamme innokkaimpia lintuharrastus- ja -tiedeyhteisön kartoittajia. Ari Linna toimitti jo vuonna 2003 Tammen kustantamana antologian Rakkaudesta lintuihin, missä 44 lintuihin hurahtanutta harrastajaa kertoivat harrastuksestaan, pakkomielteestään, elämäntavastaan, miten vain. Tutkijat eivät tuossa kirjassa juuri äänessä olleet, ehkä he eivät tunteneet tarvetta tilittää valintojensa taustoja. Tänä vuonna Linna sai Sammakon kustantamana ulos  toisen antologiansa lintuharrastuksen maailmasta, tällä kertaa sama määrä ihmisiä kertoi lintujen bongauksesta.


Oma suhteeni aihepiiriin näkyy kai siinä että ensimmäisessä kirjassa olen mukana omalla jutullani, toiseen en sitten mitään valmistellut saati tarjonnut. Maailma on toki muuttunut. Minäkin olen bongannut lintuja jo kohta 20 vuotta, laiskasti ja valikoiden mutta kuitenkin, ja kuulun jopa Bongariliittoon ja sen Lintutiedotukseen. Viimeksi sunnuntaina kävin hakemassa elämänpinnan vääksyläisestä tammitikasta. Silti jokainen runsaat 10 vuotta aktiivisesti bongannut noviisi on varmasti nähnyt enemmän lajeja kuin minä jo kohta 50-vuotisen harrastushistoriani aikana.


Ehkä olen yllä sanomani takia vähän jäävi mutta mielestäni tuo ensimmäinen antologia onnistui kirjana paremmin. Tämä tämänkertainen on kyllä oivallinen johdatus bongauksen eri tapoihin. Se tuo yksiin kansiin paljon tietoa ilmiön lyhyen historian alkuhämärästä ja havainnollistaa sitä suorituskeskeistä elämyskulttuuria mikä tässä pohjana on. Kuten asiaan perehtynyt tietää, jutuissakin pääosassa on projektin suunnittelu ja toteuttaminen, itse linnut jäävät sivuosaan. Onnistumisia juhlitaan ja epäonnistumiset joko unohdetaan tai analysoidaan tulevien projektien kehittämiseksi. Kriittistä näkökulmaa kirjasta on vaikea löytää, pientä itseironiaa sentään paikoitellen. Fakta kuitenkin on että lintuharrastajien yhteisö on muuttunut juuri bongauksen johdosta valtavasti neljän vuosikymmenen takaiseen verrattuna ja että bongaus on lintuharrastamisen muodoista luonnolle riskialttein sekä kuormittavin. Fossiilisia polttoaineita kuluu bongauksessa paljon, erityisesti jos harrastus on eskaloitunut maan rajojen ulkopuolelle asti. Pinnaturismi tuo paljon tuhoavaa painetta arimmille ja uhanalaisimmille biotoopeille ja lajeille. Kotimaassa kiire tuo ensin hankaluuksia liikenteessä, ylinopeussakot ja kolarit eivät ole harvinaisia. Perillä sitten läheskään kaikki eivät pidä pelloillaan tai tonttinsa kulmalla seisoskelevista satapäisistä kiikariporukoista.

Listaaminen johtaa tiedostamattomanakin kasvuhakuisuuteen ja kilpailuun, nämä taas monenlaisiin ongelmiin joista vähäisimmät eivät ole henkilöiden, joko bongarien keskinäisiä tai bongarien ja suuren yleisön välisiä kahnauksia. Bongarien väliset erimielisyydet ovat vanhaa perua. Kirjassa sitä kuvaa juttupari kahdesta erillisestä turkulaisesta bongariyhteisöstä ja jutut bongauksen yhteisen kattojärjestön syntymän vaiheilta. Huomiotta on häveliäästi jätetty se kaikkien alalla pidempään olleiden harrastajien tiedossa oleva fakta että vain osa aktiivisimmistakin bongareista todella julkistaa tuloksensa, toiset, kovinta kärkeä myöten, tyytyvät loistamaan sammutetuin lyhdyin, kateuden ja asiattoman vihamielisenä koetun kritiikin pelossa. Toisten listojen ruotiminen on aina ollut osa keskinäistä kilpailua ja jos joskus on jonkun maineen päälleen saanut - sellainen ei vaadi välttämättä kuin yhden sattumatapauksen eikä senkään tarvitse olla tosi - siitä on mahdoton enää eroon päästä, se leviää ja kukoistaa erityisesti selän takana. Onpahan tuollainen ehtinyt johtaa jo käsirysyyn ja käräjille asti. Paha rikos on pimittäminen ja se on rikos myös niille jotka eivät itse bongausta harrasta. Tiedon antaminen välittömästi on velvollisuus jos vain joku sattuu bongarin tuntemaan ja vaikka ei tuntisikaan. Minuakin on nimettömästi kyllä mutta Hesarissa kuitenkin moitittu siitä että satuin kerran takavuosina ilmoittamaan tekemästäni havainnosta postikortilla tutulle enkä soittanut heti jollekin silloin minulle täysin tuntemattomalle tyypille joka kuitenkin sinä vuonna sattui yrittämään - onnistuneesti - Suomen vuodenpinnaennätyksen tekemistä, en tiennyt edes siitä silloin. Erään listalukemansa salaavan kuuluisan kärkibongarin sanoin bongaus on epäsosiaalisten ihmisten sosiaalinen harrastus.

Kohtuudella nautittuna bongaus lisää elämän laatua. Piha- tai parvekepinnalistan pitäminen ei liene tuhonnut vielä yhtään avioliittoa (naapuruussuhteista en mene vannomaan, jotkut saattavat ymmärtää väärin sen kiikaroinnin, kaukoputket ja kamerat) ja jos lähdöt pysyvät kurissa ei niistä kärsi työ tai toimeentulo. (Päinvastaisesta voin taas kertoa omakohtaisen tapauksen missä siihen aikaan suomalaista pinnakärkeä edustava bongari jätti eräänä päivänä saapumatta työpaikalleen. Sattuma osui täsmälleen samaan päivään jolloin jossakin napapiirin tuntumassa oli havaittu Suomen ensimmäinen vihermehiläissyöjä. Soitteli sitten seuraavana päivänä minulle ja valitteli olleensa sairaana ja kun kyselin olisiko jotakin todistusta tulossa totesi ettei ollut jaksanut lääkäriin mennä. No, kun ei kehdannut asiastaan rehellisesti kanssani puhua, laitoin poissaolon luvattomaksi. Ei muuten sitten edes nähnyt sitä lintua.) Jos kunto huononee, voi laskea lajeja televisio-ohjelmista tai vaikka autojen rekisterilaatoista. Odottavat äidit voivat laskea raskauspinnoja ja onnelliset isät lastenvaunupinnoja. Lintuja löytyy postimerkeistä, sävellyksistä, runoista ja romaaneista, elokuvien ja mainosten taustatehosteista. Missä tahansa on laskettavaa kunhan on tarkkana ja kuittaa sen heti löytäessään. Alkoholismiin, maksullisiin naisiin tai hermoromahdukseen harrastusta ei tarvitse vaihtaa tai lopettaa, vaikka tällaisiakin henkilöhistorioita entisten kärkibongarien joukosta löytyy.