Kun sekä lintuharrastajia että luontokuvaajia on oman ilmoituksensa mukaan Suomessa yli miljoona, ihmetyttää miten pienen osan siitä tavoittavat alan organisaatiot. Yhdistyksiä on runsaasti ja ne toimivat jopa osittain päällekkäin mutta silti niihin kuuluu vain ehkä prosentin verran potentiaalisesti kiinnostuneista. Lintuyhdistysten itse itselleen valitsema taakka on aina ollut näennäistieteellisyys. Kuten ennen lapsia pidettiin pieninä aikuisina, yhdistyksetkin käsittelevät lintuharrastusta palkattomana tutkimuksena. Oikeastaan ensimmäisenä vastarintaliikkeenä tieteilylle nousi aikoinaan bongaus. Tieteilijäthän tuomitsivat kaikki harvinaisuudet tieteellisesti epäkiinnostaviksi ja niiden perässä juoksemisessa ei tieteen näkökulmasta ollut järkeä lainkaan. Bongaus onkin vienyt kaikki alalle löytyvät uudet aktiivit mukanaan, nuoria ei enää tahdo löytyä lintuasemille, laskentoihin tai rengastajiksi, vanhatkin parrat tekevät noita vain perinteiden voimasta tai etsiessään siinä sivussa jotakin täydennystä omiin pinnalistoihinsa. Kuitenkin, vaikka joku harmaapääsirkkuepäily sai viime lauantaiaamuna puolentoista sataa bongaria kokoontumaan kylmälle ja tuuliselle entiselle kaatopaikalle Lappeenrantaan, ne miljoona muuta lintuharrastajaa tekivät jotakin vallan muuta eivätkä olisi paikalla käyneet vaikka lintu olisikin sieltä vielä löytynyt.

Tähän kateissa olevaan miljoonaan tutustuu ehkä jos viettää aikaansa jossakin maamme sadoista lintutorneista. Paikalla käy tosiaan paljon väkeä ja aika paljon sellaistakin jota ei muuten retkillään tapaa. Pääosa väestä pysyttelee kuitenkin kotikulmillaan ja vielä tarkemmin kotipihoillaan, pitää siellä lintulautaa, ruokintakatosta, lintujen kylpypaikkaa tai pönttöjä ja seuraa elämää niiden ympärillä ikkunasta, parvekkeelta tai verannalta jos ei suoraan pihalta esimerkiksi puutarhatöiden lomassa. Parhaiten tähän miljoonaan tutustuu kuitenkin ehkä kaupassa. He hakevat sieltä lintulautansa, kirjansa ja linnunruokansa ja monesti kiikarinsa jolla siivekkäät pihavieraat tunnistavat. Kun sitten jotakin pihalle ilmestyy, he saattavat mainita siitä jollekin tutulle jonka tietävät itseään aktiivisemmaksi harrastajaksi ja tätä kautta pikkuruinen osa heidän havainnoistaan tulee sitten hardcore-harrastajien tietoon, tosin säännöllisesti ’maallikko’-leimalla varustettuna. Onhan noissa kohtalainen osa kyllä toiveajattelua, vääntöjä ja vääriä määrityksiä mutta yllättävän moni kovakin harvinaisuus on tätä kautta tietoon tullut. Aina tulee mieleen esimerkiksi vuoden 1994 retkemme Lappiin kun jokusen tunnin ajon jälkeen kaverin puhelimeen soitettiin Turun puolesta ja sanottiin pihalla hyppelevän kivikkorastaan. Kaveri soitti takaisin Turkuun toiselle kaverille joka sitten kävi paikalla toteamassa että totta puhui tuokin ’maallikko’. Ja aika paljon linnuista pitää tietää ennen kuin tietää jonkun kivikkorastaan edes olevan olemassa saati että miltä sen pitäisi näyttää. Tyypillisimpiä 'maallikkolajeja' ovat syksyisin pihoille tupsahtavat harjalinnut sekä kevätkesäisin pelloilla ja laitumilla kävelevät kattohaikarat.

Harvinaisuudet ovat tieteelle pelkkiä kuriositeetteja mutta tiede on kiinnostunut linnuston muutoksista joita tämä harrastajien määrän kasvukin synnyttää. Toisin kuin bongarit jotka jahtaavat pinnojen toivossa harvinaisuuksia jopa hengiltä, tämä hiljainen miljoona ruokkii niitä, rakentaa niille pesäpaikkoja ja säästää niille elinympäristöjä. Se näkyy esimerkiksi sinitiaisen ja viherpeipon tapaisten pihalintujen runsastumisena ja jopa leviämisenä kohti pohjoista.

Oman pihan ja kotikulmien linnuston seuranta on nykyisin yleisin tapa harrastaa lintuja Suomen lisäksi myös Englannin tapaisissa pitkän hobby-kulttuurin maissa. Siellä nämä harrastajat on täkäläistä paremmin sitoutettu myös virallisen linnustonsuojelun ja tutkimuksen järjestöihin. Siinä meillä voi joutua odottamaan läpimurtoa vielä pitkään, sen verran kummallisia kommentteja tuo Metlan tutkimuksen paljastama miljoona on joissakin harrastajissa herättänyt.