Muistan miten viisivuotiaana kossina olin isän kanssa kotipihan takana metsässä kävelyllä. Piti kai meidän olla polttopuita hellaan tekemässä mutta käveltiin vain pähkinälehdon ja kuusikon laitaa kohti vieressä nousevan vuoren huippua. Kamerakin isällä oli mukana, joten se halonhakkuu ei ollut ihan pakottavin hanke.


Kuusikon puolella, huipulle viettävän rinteen jo jyrkentyessä isä pysähtyi, viittasi kädellään läheisen näreen suuntaan ja ääntään hiljentäen vinkkasi että edessämme on pyyn pesä. Terästin näköni ja yritin katsoa, puussa ei ollut mitään. Katso maahan, isä opasti. Ei, vieläkään en mitään pesää nähnyt. Isä yritti osoittaa, mutta otti sitten kameransa. Se oli sellainen viisikymmenluvun kiinteäobjektiivinen erillistähtäimellä varustettu rullafilmikone, perhekuviin sopiva. Sillä hän otti kuvan pesästä, tai niin hän ainakin minulle sanoi.


Jatkoimme kiipeämistä huipulle, minä mielessäni sokeuttani harmitellen. Huipulta toki avautuivat hienot maisemat koko jokilaakson ja sen peltojen yli. Vastapuolella kohosi useampi kotivuorta korkeampi mäki, mutta ne eivät olleet lainkaan yhtä komeita koska niiden tasaisempia lakia peittivät puut. Tämä oli kuin luonnon linna, kymmenien metrien suora seinämä edessä oli kai vuosituhat sitten kelvannut suojaksi viikinkejäkin vastaan.


Filmirulla tuli aikanaan täyteen, pari ruutua tuli tuolta huipultakin otettua. Noihin aikoihin kuvia otettiin hyvin säästeliäästi nykyiseen digiaikaan verrattuna. Rulla vietiin kehitettäväksi ja onnistuneista otoksista teetettiin pienet valkoreunaiset vedokset. Niiden joukossa oli myös mustavalkea kuva nuoren kuusen tyveltä, siinä näkyi nyt selvästi hautova pyyemo! Ja minä olin etsinyt koko ajan munapesää.


Keskikesällä kävimme paikalla uudestaan. Pienen etsinnän jälkeen löytyi kuusenjuurelta matala kuoppa missä oli vain munien kuoria, muruiksi hajonneita. Samasta paikasta kirjasin vihkooni pyyn myös 4.3.1963 jolloin aloitin päivittäiset lintumuistiinpanoni.



Tuolla samalla kameralla otin sittemmin itsekin ensimmäiset lintukuvani, kevään ensi kottaraisista, heinäsorsan munapesästä ja pensaskertun pesästä. Tuo ensimmäinen tapaus painoi mielessä jatkuvasti kunnes lukiovuosieni lopulla sain säästettyä itselleni rahaa 300-milliseen teleobjektiiviin ja oikeaan järjestelmäkamerarunkoon. Laitteistoa olen elämäntilanteen aina salliessa päivittänyt mielestäni parempaan, mutta vieläkin on ostamatta se laitteisto mikä kelpaisi kompromisseitta seuraksi tämän nyt jo huomattavasti lyhenneen tulevan elämän loppuun. Alkaa olla jo sen aika.