Tiina Lehikoinen: Isoympyräkatu (Poesia 2011, 107 s.)
Kirjailijan ensimmäinen aforismikokoelma vuodelta 2008 poikkesi edukseen tyypillisestä mietelmäkirjallisuudesta ja valittiinkin tuon vuoden parhaaksi alallaan. Tämä kirja jatkaa samalla linjalla, liikkuu subjektiivisuudessa niin lähellä runoa kuin mahdollista. Eihän tämä mitään kumouksellista ole, hyvässä paljon samanlaista tuotti jo Gunnar Björling ennen viime sotia.
Tässä kokoelmassa feminismi on antanut hieman tilaa luonnolle, noiden lisäksi vanhat avaimet fenomenologia, Rekola ja Haavikko tuntuvat toimivan edelleen hyvin. Noista kahdesta nimestä taisin viimeksi varoitella, ja täytyy nytkin toistaa sama varoitus. Mielestäni kappale Tienpääntie (Augustin Ehrensvärdille) on aika tyypillinen Haavikko-mukaelma ja samaa vihjaavat hieman irralliset kommentit Bysantista. Rekolasta taas muistuttavat huippuunsa ja ylikin viritetyt sanavalinnat, joita käytetään tosin enemmän Björlingin malliin. Tuo fenomenologia vielä: Makuasia kai, mutta silloin kun se toimii selityksenä tai lukuavaimena, sitä on mielestäni sopivasti. Kun se hivuttautuu ohjelmaksi tai teemaksi, sitä alkaa olla liikaa kuin ruoassa suolaa, verenpaine nousee.
Tämäkin kirja on kuitenkin piristävä lukukokemus sille joka on kahlannut napaansa myöten tämän hetken kotimaisen aforistiikan valtavirrassa joka nousee edelleen tukevasti vastavirtaan Lecin ja Parosen hengessä, vitsien ja sanaleikkien voimalla pahimmat koskipaikat yli hypäten. Tästä löydätte vihdoin jotakin kunnianhimoisempaa.
Laitan loppuun muutaman esimerkin joiden perusteella voitte virittäytyä tunnelmaan jos ja kun aiotte teokseen tutustua:
Topografiasta äänteet, kivien liikeistä leikit.
Ei eläin tee pahoin. Se vain on, niin kuin vuodenajat, niin kuin vuodet, yhtä ympyrää.
Iltaa joka vain on, en osaa vaihtaa sen pukua.
Kaivo on pohjaton. Siellä ei ole tilaa.
Maasto kuin jokin fraktaali,
hiekansiru -
kivipaasi -
kallio -
Kaiken ympärillä Isoympyräkatu, sydäneläin sydämen sisällä.
Ajattele tuulimaata, miten vallattomasti kaikki käy.
