Yli neljä vuosikymmentä sitten kävin ensi kertaa Saarella. Opiskelun myötä olin muuttanut Turkuun ja hieno sekä kuuluisakin lintupaikka yhteysalusmatkan päässä houkutteli käymään.
 

Vuosien myötä retkien määrä nousi kymmeniin. Niin runsaasti paikalla kävin, että kun täytin muinoin viisikymmentä, lintukaverit ostivat minulle lahjaksi Saarta esittävän taulun, johon voin nytkin halutessani vilkaista, se kun on tuossa takanani olohuoneen seinällä.
 

Pääkaupunkiseudulta Saarelle on ollut sen verran pidempi matka, että retket jäivät vuosiksi pikaisten veneporukan mukana pistäytymisten varaan. Enemmän olen nyt käynyt naapurisaaressa, jota en kuitenkaan tunne samalla tavalla tutuksi kuin tätä entistä kohdettani.
 

Saaren ihmiset ovat aikojen myötä muuttuneet. Kun nyt keskikesällä pitkästä aikaa taas vietin paikalla viikon, piti vanhoja alkuaikojen tuttuja käydä katsomassa hautausmaalla.
 

Koko vanha sukupolvi on ehtinyt kuolla, harva ennen aikojaan, useimmat korkean iän mukanaan tuomiin vaivoihin. Saaren tiivis ryhmäkylä oli viimeinen missä pari vuosikymmentä sitten tehtiin isojako. Sen myötä Saarellekin tuli uusi elämäntapa, raha on alkanut määrätä, elinkeinot vaihtuneet. Mökkejä on tullut, turisteja myös, satama on täynnä huviveneitä lomakautena. Kylänraittia kuljetaan nyt autoilla ja mönkijöillä, ennen jalan, taakkoja kärryillä työntäen.
 

Vaikka muutoksen ainekset löytyvät vanhasta sukupolvesta, se, miten syvälle on menty, ei varmasti ollut kenenkään mielessä. Vanhaakin saarelta löytää, suurin osa siitä on suojeltu, mutta luontokin on käyttänyt hyväksi muuttuneet ajat ja maiseman perusilme on hitaasti palaamassa siihen mistä lähdettiin kun viitisen vuosisataa sitten saari poltettiin puuttomaksi.




 

Rauha heidän muistolleen.