(sama Gitzo, sama kuulapolvi, mutta päällä nyt Optolyth, 1990-luvun puolivälissä Virolahden Harvajanniemellä)

***


1980-luvun alussa kuljeskelin siis kaulallani uudet Zeissin kattoprismakiikarit ja mukanani Celestronin C90 peiliputki, joka oikeastaan oli tähtiä varten tarkoitettu. Vanha Gitzon jalustani alkoi sen alla näyttää kovin kevyeltä, ja hankinkin sitten sitä korvaamaan todella ison metalliromukehikon, Manfrotton 075 isoine kinopäineen ja siinä kiinni olevine putkineen painoi hartioita lähes kymmenen kilon massalla. Ulkosaariston myrskyissä tuuli lennätteli minua mutta jalusta pysyi horjumatta paikallaan. Huomasin yllättäen senkin, että jalustaan kiinnitetyn kaukoputken raahaaminen ympäri mantuja on rankkaa puuhaa, vielä kun mukaan tunki kameroitakin omine lukuisine vaihto-objektiiveineen. Tuo Celestron oli kuitenkin siinä suhteessa mainio että sitä voi käyttää myös suorana 1000 millin teleobjektiivina, vieläpä hyvänä sellaisena. Minulla olikin siihen sopiva suora välike ja kamerasovitin. Ainut haitta oli, että tarkennus oli manuaalinen ja hidas. Lähellä olevat linnut olivat yleensä liian vilkasliikkeisiä filmille tarttuakseen - siihen aikaan elettiin vielä täysin filmikameroiden aikaa. Lisäksi objektiivin aukko oli kiinteä joten valotusta joutui säätämään pelkästään suljinaikaa vaihtelemalla.

Muutenkin tuon vuosikymmenen muistan lähinnä asuntovelallisena köyhäilystä ja töissä sekä ylitöissä raatamisesta, retkeily maastossa taisi olla heikompaa kuin juuri koskaan aikaisemmin tai myöhemmin. Perinteeksi muodostuneet ulkosaariston kevätretketkin alkoivat jäädä toisinaan väliin. Uutta ryhtiä toimeen tuli vasta kun ajoin itselleni ajokortin, hankin auton, ja perheporukalla sitten lähdimme, minä, vaimo ja koira, pari vuotta myöhemmin vielä lapsikin, kiertämään jälleen takavuosieni retkikohteita. Putki seurasi mukana auton takakontissa joten se vakiintui taas retkille mukaan. Massiivinen Manfrotto osoittautui koostaan huolimatta heikkotekoiseksi, mutterit putoilivat, osat lonksuivat ja kiinnitykset pettivät yhtenään. Ärsytti siinä määrin että palasin käyttämään edelleen vanhaa Gitzoani, jonka ongelmana oli vain etten enää löytänyt siihen hyvää kinopäätä, kuulapolvi sai kelvata ja se oli ärsyttävän vaikea kun putkessa oli äärimmäisen kapea näkökenttä ja vielä seuratessa piti osata kääntää vastakkaiseen suuntaan kuin mihin kuva näytti liikkuvan.

Todellisen maastoputken puuttuminen alkoi taas harmittaa, ja noihin aikoihin päätinkin että seuraava putki on todella maastokelpoinen ja huoleton. Kumipeitteinen Optolyth, sellainen sen piti olla. 80 millin etulinssi olisi sietänyt suuremmankin suurennuksen mutta vanhasta muistista piti siihenkin sovittaa 20-kertainen okulaari. Olihan näkökulma nyt laaja ja putki mainio staijatessa, mutta nyt olivat tulossa muotiin taas isot suurennukset, erityisesti zoom-okulaareissa, jotka siihen asti oli tuomittu täysin leluiksi. Kaikilla piti olla 20-60 zoom, jolla etsittiin lintuja kaksikymppisen suurennuksen avulla ja sitten määritettiin ne kuusikymppisellä, jos vähempi ei riittänyt. No, nautin valoisasta kuvasta ja harmittelin vain että horisontin rihmat olivat edelleen vain rihmoja, kun arktikamuutossa sellaisia joskus edes pääsi näkemään. Toiset vieressä Porkkalan kärjessä väänsivät tertiaalien värejä horisontin utujuovista. Tarkkailutapakin oli muuttunut toiseksi, nyt seulottiin näennäisen tyhjää maisemaa nimenomaan putkella, jolla löytyneet linnut myös määritettiin. Kiikaria käytettiin oikeastaan vain hankalaan puuston tai korkean taivaan seulontaan jolloin löytyneet kohteet tunnistettiin sitten joko kiikarilla tai kaukoputkella. Tähtiputkessani olikin jo hyvä zoom-okulaari, tosin vain tähtien katseluun sopiva, joka antoi suurennusta noin 33-kertaisesta jopa 100-kertaiseksi. Sen optinen laatu oli hyvä, mutta näkökenttä erittäin kapea kuten tähtiputkien okulaareissa tapa on. Sitä ei juuri tullut lintujen tarkkailussa käytettyä.

Aikani tuotakin harmittelin, ja kun perheen ja asumisen kanssa vuosituhannen vaihduttua tuli järjestelyjä, siihen samaan konkurssiin sitten päivitin taas sekä jalustani että kaukoputkenikin. Jalustaksi etsin taas Gitzoa mutta eioota myyvät kauppiaat vedättivät minut tällä kertaa Berlebachin ison, tilaavievän ja painavan rimakasan omistajaksi. Eikä siihen tietysti sopinut taas kuin Manfrotton videopää, sellainen jonka huonosta laadusta minulla oli jo mielestäni riittävästi kokemusta. Nyt itse kaukoputken rungoksi valikoitui Nikonin massiivinen 82-millinen ED-putki, ja siihen toiveikkaasti istutin Nikonin oman 25-75-kertaisen zoom-okulaarin. Sen optinen laatu oli kuitenkin pettymys, samoin sen kapea näkökulma. Aikani sen kanssa sinnittelin, ja yritin jopa digikuvausta sen läpi. Pian kuitenkin palasin kauppaan ja hankin samaan runkoon sopivan laajakulmaisen 30-kertaisen okulaarin. Se on ollut erittäin kirkas, kuvaltaan terävä, riittävän avara staijaukseen ja riittävän erotuskykyinen määritykseen. Staijauksessa on vuosituhannen vaihteesta lähtien ollut toisinaan mukanani myös Ursan tähtien tarkkailua varten myymä 15*70 -kiikari, sitä on turha käyttää ilman jonkunlaista jalustaa, tosin yksijalkainenkin staijikeppi riittää. Ensimmäinen retki jolla se oli mukana, oli tuo aiemmin täällä blogissa selostamani kun kävimme jo edesmenneen jäsen P:n kanssa bongaamassa hanhikorppikotkan Nauvosta. Myöhemmin olen käyttänyt sitä erityisesti jos on ollut matka bongaamaan jotakin pikkulintuharvinaisuutta, se on kätevämpi kuin yrittää seurata sinne tänne sähläävää kohdetta kaukoputkella. Metsän spontaaniretkeilyä varten on mukana viime vuosina liikkunut 8*32 Opticronin pikkukiikari, sen etuna on paitsi keveys, myös tarkentuminen lähelle, muut kiikarini eivät nykyisillä silmilläni näytä enää mitään viittä, kymmentä metriä lähempää. Mikään toivesetti ei vieläkään käsillä ole, ja mahdollista on, että vaihdan vielä kerran sekä jalustani, ykköskiikarini että putkeni, kunhan löydän jotakin joka vaikuttaa lopulliselta, parantumattoman hyvältä.


***