Don Paterson: Varjojen kirja (Sanasato 2011, 176 s.)
Tartuin kirjaan, koska saman kustantajan pari vuotta aiemmin esittelemä James Richardson oli mielestäni hieno löytö, samaa odotin tästäkin.

Kirjan takakansi puhuu aforismeista, ja lopulta kirjailijakin alkaa puhua niistä, jälkisanoissaan. Lienenkö lukenut huolimattomasti kun en pidä häntä ollenkaan aforismin uudistajana vaan uusklassikkona. Maksiimit häneltä puuttuvat koska sentapaista ajattelua hän tuntuu inhoavan, mutta anekdootteja riittää, pikkukertomuksia, pienoisesseitä, tai  fragmentteja, vaikka hän itse tuota nimitystä kritisoi. Lopussa myönteisesti arvioimistaan klassikoista kuten La Rochefoucaud, Lichtenberg, Nietzsche, Cioran ja La Bruyerekin, löytää halutessaan vaikutteita, kai muistakin, mutta minun tuntemukseni alkaa niistä olla jo olematon, heikkohan se noista mainitsemistanikin.

Runoilijana Paterson ei säästele sanoja vaan mieluummin kuuntelee tekstiään kuin lukee sitä. Genren alkuajan klassikoille tyypillisesti hänenkin juttunsa venähtävät usein sivun tai jopa kolmen mittaisiksi. Ammattikirjailijalle tyypillisesti hän kirjoittaa paljon kirjoista ja kirjoittamisesta, parhaassa työiässä olevalle miehelle tyypillisesti hän saa paljon aiheita seksistä ja sukupuolisuhteista. Muusikkona hän jaksaa kehua musiikkia vielä kirjoittamistakin tärkeämmäksi, vaikka joskus tuntuu vain fanittavan Bachia ja dissaavan Mozartia. Jumala ja jonkunlainen uskominenkin kuuluu hänen ajattelutapaansa, joka tuntuu viehtyneen sentapaisiin helppoihin selityksiin.

Ajatukset eivät useinkaan ole kovin  omaperäisiä, mutta muotoilu on kyllä aina tuore ja kiinnostava. Aforismikirjaksi tämä on vähän kierkegaardilaisittain rakennettu, aforistisimmaksi tyyli puristuu vasta jälkisanoissa, joissa on myös julistusta enemmän kuin muuten koko kirjassa, hän kun antaa lukuohjeet sekä omiin kirjoituksiinsa että muuhunkin aforistiikkaan. Tekstit ovat sen verran itseironisia ettei noita ohjeitakaan kannata varmaan aivan kivitauluun hakattuina ottaa.
Jos laitan tähän muutaman sieltä lopusta päin niin voitte yrittää soveltaa niitä vaikka täältä löytämiinne aforismeihin:


Aforismiin sisältyy usein yksi kursivoitu sana; se ilmaisee aforismin magneettisen pohjoisen, ei sen suuntaa.


Jokainen aforismi perustuu tyhmyriin.


Aforistiikka on ei-kenenkään puhetta ei-kenellekään; se on pikemminkin salakuuntelua kuin lukemista. Luoja tietää, se on tuskin edes kirjoitettua: minä sanoudun siitä välittömästi irti.


Aforismin ja runon ero on se, että aforismi esittää ensimmäiseksi johtopäätöksensä. Se on kirjallinen muoto, josta puuttuu jännite, ja siksi se on samanaikaisesti täydellinen ja täydellisen tarpeeton. Ei ole tietä, ei tarinaa, ei intohimoa.


Yritin kirjoittaa ”Varjot” uudelleen vähemmän omahyväisiksi; luovutin tajutessani, että se oli niiden ainoa hyve.


Ei riitä että sanoo, että aforismi ei ole kaikkia varten. Se on vertaansa vailla oleva, elitistinen muoto, jota nimenomaan ei ole tarkoitettu kenellekään.


Varmasti jo Valery sanoi jotakin tällaista jossakin. Tai Cocteau. Hitto... En löydä sitä mistään. Ach, mitä helvettiä... se kestää toistamisen, etenkin englanniksi.


Saada lukijassa aikaan hirveä ikävystymishalvaus yhden lauseen puitteissa...


Aforismi on jo valmiiksi itsensä varjo.