(Juhani Mäkelä: Noin seitsemänkymppisen kirja, 234 sivua, WSOY 2008)
Vaihteeksi tekee hyvää tarttua kirjaan, jota pystyy lukemaan sujuvasti ymmärrykseensä luottaen ja kirjoittajan aivoituksille myönteisesti myhäillen. Juhani Mäkelän Noin seitsemänkymppisen kirja on biologisen kellon mukaan eksynyt käteeni reippaan ennenaikaisesti, mutta ainakin minun aivojeni sopukoissa asuu pieni eläkeläinen, joka tällaisesta stimulantista saa kummasti vauhtia kiikkutuoliinsa.
Mäkelän kirja on tietysti pakinakokoelma, jatkoa saman tekijän viisikymppisyyttä ja kuusikymppisyyttä kartoittaville aiemmille teoksille. Aforismeja siihen sisältyy kirjan kokoon verrattuna vain vähän. Ne on laitettu kokoelman jokaisen kolmen osan alkuun, ja niiden teemoja availlaan enemmän myöhemmissä pakinoissa. Rinnalleen ne ovat saaneet "pakolliset latteudet", ikääntymiseen ja eläkeläisyyteen kuuluvat, häpeilemättömän paljaina luetteloksi listattuina. Tapa on selvästi rehellisempi kuin monien aforismia harrastavien yritykset verhoilla ne sen seitsemän verbaalisen hunnun kätköihin.
Ajan henki tuoksahtanee ehkä terveysvaikutteiselle punaviinille. Entinen nuori on tukevasti asettautunut eläkkeelle ja ajan kulua voi helpottaa luetteloimalla mielessään ikääntymisen iloja. Liian tyytyväiseksi ei passaa heittäytyä, sellainen herättää kateutta, kohtuullinen valittaminen sen sijaan jopa lievää myötätuntoa. Kiihtymättä, vähäeleisen tyynesti pitää vastailla nuoremman väen toistuviin uteluihin siitä miten aika kuluu. Kun näinkin hyvään alkuun on päässyt, tekee mieli kokeilla kaikkea minkä sanotaan pidentävän elämää entisestäänkin: liikuntaa, siestaa, vettä, kasvispitoista ravintoa, naurua, rentoutumista, lasi tai pari punkkua ja päälle päätteeksi seksiä monen muun hyödyllisen toimeliaisuuden mukana. Valitettavasti eläkeläisenkään vuorokaudessa ei ole kahtakymmentäneljää tuntia enempää, joten sovittelemista on, kun stressiäkin pitäisi viimeiseen asti välttää.
Ajan hammas puree, vaikka on jo monesti paikattu tai saattaa jopa viettää yönsä sängynvierustan pöydän vesilasissa. Muisteluita riittää, kaikki kaveritkaan eivät ole vielä ehtineet kuolla. Voi kirjoitella menneistä, jokaisen kaapista löytyy yllättäviä suurtöitä kun sillä silmällä menneisyyttään tähtäilee. Vaaroja on ollut, niukkuutta kärsitty mutta vastapainoksi vähän onneakin. Kun todistajia ei enää ole, elämäänsä voi rauhassa dramatisoida yleisöystävällisemmäksi, tarinathan on kerrottaviksi luotu.
Taustalla soi ajan sävel, huono-onniselle tinnityksenä korvassa, mutta onneksi yleensä sentään sodanjälkeisinä iskelminä, schlagereina ja urbaaneimmilla jo ehkä ensimmäisinä rokkikappaleina. Nuoremmille voi surutta nauraa, mitä ne sille mahtaisivat että ovat niin paljon kokemattomampia ja suoraan sanoen tyhmempiäkin. Trendien kanssa kannattaa olla varovainen ja sivuuttaa lävistykset, tatuoinnit sekä golfosakkeet jos tähänkin asti on niin onnistunut tekemään, pää pitää avarana tarpeettomaksi käyneestä pikkutiedosta sekä luopua myös tähän asti härkäpäisesti hellimistään ikuisuusprojekteista, eiväthän ne kuitenkaan koskaan lopu, edes tuohon luopumiseen. Etujaan voi silti kohtuullisesti ajaa, ja sosiaalinen kannattaa aina mahdollisuuksiensa mukaan olla. Ties vaikka maamme väestön yleisesti ikääntyessä muuttuisi Gerolandiaksi, vanhojen hallitsemaksi gerontokratiaksi, missä asuu maailman onnellisin kansa, ainakin eläkeläisten mielestä, ja muiltahan ei kannata kysyä, kokemattomina vastaisivat ehkä vielä väärin.
Mäkelä näkee maailman kuten me nuoremmatkin, mutta siinä missä me valitamme ja känäämme, taistelemme toisiamme ja tutkainta vastaan, hän kääntää katseen itseensä ja toteaa, että valittaminen huonontaa vain valittajan omaa elämänlaatua. Isot asiat menevät painollaan ja henkilökohtaisemmat voi tehdä niin kuin ne itse parhaaksi näkee, muita valistamatta ja moraalisaarnoin painostamatta. Mäkelässä on selvästi ainesta Taivaskallion guruksi.
