(Eija Tuomela: Tissi, tissi, napa, luu   Kesuura 2008, 39 s.)


Järvenpääläisen Eija Tuomelan kuudes kaunokirjallinen teos on kuvien ja tekstin suhteen tasa-arvoinen. Sitä voi lukea joko kuvitettuina aforismeina tai aforistisina kuvateksteinä. Lauseita on kutakin kolmen kuvan triptyykkiä kohti kokonainen luku, jotka on nimetty kirjan nimeenkin osin päässeen lorun mukaan. Varsinaisiksi sarjoiksi aforismit eivät mielestäni ryhmity, vaikka käsittelevätkin saman teeman eri puolia.


Tuomela selittää mielellään, sisällysluettelossa on lisäksi tiedot kuvista, ottoajasta ja -paikasta sekä käsittelystä. Tekstilukuihin on lisätty myös täsmennys, mistä kulloisessakin yhteydessä 'viisastellaan'.


Kuvitus kertoo omaa tarinaansa, kannen käsitelty omakuva on ainoa, joka esiintyy yksinään, vaikka sekin toistuu kolme kertaa peräkkäin hieman eri tavoin muokattuna ennen varsinaisen tekstin alkamista ja vielä myöhemmin yhden triptyykin keskiosana. Triptyykin historia on alun perin uskonnollinen, alttarien triptyykit muodostuivat tavallisesti siten, että keskiosa oli dominoiva, muita suurempi. Tämän kirjan kuvasarjoissa osien keskinäinen painotus vaihtelee. Kansikuva on saanut tekijänsä mukaan inspiraatiota Tyko Sallisen vaimostaan maalaamista Mirri-kuvista, joissa lihallisuus, pyöreys, eläimellisyys kääntyy eroottisuuden kautta esteettiseksi.


Toisenkin kuvituksen teokselle voi halutessaan löytää. Sitä varten on mentävä tekijän valokuvanäyttelyyn Sallan Poropuistoon. Tekijän mukaan Mirrin löytää sieltäkin, Lemminkäisen äitinä.


'Silmä, silmä' viisastelee sisällysluettelon mukaan katsomisesta ja näkemisestä, mielestäni vähän näkymisestä ja näyttämisestäkin. "Kaikki on jo sanottu ja nähty" puolustellaan kirjan alussa, ja kyllä moni lause onkin tutun kuuloinen, jään etsimään sitä uutta tapaa, aikaa, tai yhteyttä.  Runsaat teesit ja vaatimukset taiteen tekijäksi tahtovalle rasittavat satunnaista lukijaa. Tulee mieleen alasarjojen painonnostaja, joka lavalle astuessaan läpsii itseään, kiroilee, ärjyy ja mulkoilee alta kulmain suurta mykkää levytankoa lattialla. Katsotaan, riittävätkö rahkeet tämänkertaisiin rautoihin.


'Nenässä' viisastellaan ihmisestä ja yhteiskunnasta. Se haistaa milloin tuulen suunnan, milloin ruokaa, milloin vaaraa. Se osoittaa katseelle suunnan. Paljon on luvussa kieltoja ja käskyjä, neuvoja ja varoituksia. Ehkä ihmisen nenä tarvitsee toimiakseen kaiken tämän ohjelmoinnin, villieläin tyytyy vain tunnistamaan hajut ja kulkemaan joko niitä kohti tai niistä poispäin.

'Suu' viisastelee siitä mitä sinne laitetaan ja mitä sieltä tulee. Tässäkin kappaleessa on paljon teesejä, neuvoja ja psyykkausta, jota tosin sitten myös arvostellaan.


Ainoat joiden työllisyys on nyt taattu, ovat terapeutit. Ellei muuten, niin terapoimalla toisiaan.


'Tissi,tissi' viisastelee naisena olemisesta, ja mukana taitaa olla myös henkilökohtaista tilitystä enemmän kuin keskimäärin aforismeissa tapaa. Oman rinnan menetys on varmasti naiselle kova paikka, toisaalta nykyajan ulkonäkökirurgit tekevät maksavasta asiakkaastaan vaikka Efesoksen Artemiin näköisen jos tämä vain sitä hyvänä pitää ja älyää vaatia.

'Napa' viisastelee jokaiselle bloginpitäjälle tutusta aiheesta, oman navan ympäristöstä. Tämän luvun lauseet ovat aika tutun tuntuisia paria poikkeusta lukuun ottamatta. Ehkä ihmisten elämät eivät eroakaan tavattomasti toisistaan kun hieman syvemmälle mennään.

'Luu' viisastelee muutoksen mahdollisuudesta. Kaikki muuttuu, kuten Tuomela sanoo. Sekin, että jokainen muutos on jo koettu. Mutta


Kun tarpeeksi kauan laulaa, joku yhtyy siihen.