Eteläistä Suomea koettelee paitsi syksy myös kirjamessujen kuukausi, ensin Turussa ja nyt sitten Helsingissä. Molemmissa piti tietysti käydä. Kirjailijat ja muut kulttuuri-ihmiset urakoivat siellä verta, hikeä, kyyneleitä tai virvokkeita säästämättä puffaten itseään ja uutuuksiaan. 
Sen verran vieraannuttavana kuvion olen alkanut kokea, että seilailin halleja eestaas aipparista kuulokkeilla musiikkia kuunnellen, seuraten vain katseella hälinää ja hässäkkää. Varmasti keskustelut lavoilla olivat kiinnostavia, henkilöhistoriat ja tilitykset koskettavia, yhteiskunnan ja elämäntapojen kritiikki viiltävää, mutta ohi meni. Seurailin vain kuinka ihmiset yrittivät sekä lavoilla, standeissa ja yleisössä olla huomiotaherättävämpiä kuin toiset. 
Kymmenkunta teostakin mukaan tarttui, enempäänkin olin tosin varautunut mutta divarihyllyistä en tällä kertaa juuri mitään riittävän koukuttavaa onnistunut löytämään. Nuokin ovat pelkkiä heräteostoja ainakin siihen asti kunnes olen ne luettua saanut. 
Palatessani Pasilan rautatieasemalle totesin miten maailmasta vieraantuneita urbaanit kulttuurinkuluttajat ovat. Rauhanaseman kulmilla lojui maassa sattuneesta syystä puolimetrinen höyryävä lehmänläjä. Tämmöiseni maalaisjuntti kyllä katsoo sen verran eteensä ettei tuollaiseen kävele, mutta junalta kulttuurin ääreen kiirehtivät lukeneiston edustajat ryntäsivät sen läpi korkokengissään aivan pokkana, vasta viiden, kymmenen metrin päässä hidastaen ja miettien mikä siinä oikein mahtoi olla, kuollut pultsari vai joku muu yllättävämpi tällä kertaa. 
