Tällä kivellä istuin viimeksi nelisen vuosikymmentä sitten, muodollisesti syömässä eväitä kesken pyöräretken, käytännössä ratkomassa silloisen elämäni umpisolmuja. Metsä oli tämänhetkistä runsaan kuukauden kesäisempi. Lokit huutelivat järvellä kuin nyt, kuikka, joka tuli järven toisesta päästä katsomaan juuri minua, on tainnut kadota jo vuosia sitten. Vuosimiljardeja kokenut kivi ei varmaan minua muista, sen elämään en ehtinyt mitenkään vaikuttaa.


Vaisto ja päähänpisto minut tähän taas istutti. Elämänlangat eivät ole solmussa, ennemminkin levällään osoittamassa jokainen eri suuntaan. Ehkä tälläkin kertaa yritän takapuolen kautta imeä kiven miljardien vuosien viisautta päivettyneempään päähäni valitakseni noista säikeistä sen mitä seuraan todennäköisesti viimeisen itsenäisen vuosikymmeneni.


Sitä kuikkaa minun tulee ikävä. Lokit huolehtivat vain itsestään ja pesästään. Lähden etsimään jotakin mitä en ole vielä hukannut.