Se makasi liikkumatta keittiön pöydän ja astiakaapin väliin juuttuneena. Pää nojasi lämpöpatterin kulmaan muodottomana tummanpunaisena möhkäleenä. Murtuneesta otsasta ja takaraivosta leviävä lammikko värjäsi lattiaa.

Liisa puuskutti keskellä keittiötä. Kädessään hän puristi tiukasti raskasta valurautaista paistinpannua.

Se oli nyt siinä. Avioero oli astunut voimaan mutta asumuseroa piti vielä järjestellä. Liisaa puistatti. Sen herättämänä hän käännähti, asetti paistinpannun liedelle, asteli sitten eteiseen ja jätti päällystakkinsa ja käsineensä naulakkoon.

Juhan numero vastasi kolmanteen Grand Valseen.

- Tulisitko käymään? Nyt heti.

Liisa tiesi että Juhalla on vapaavuoro eikä sitä perhekään kotona pidätellyt. Vaimo oli töissä, sanomansa mukaan, pojista toinen armeijassa ja toinen opiskelemassa isänsä jäljissä poliisiksi.

Juha lukitsi kännykän koteloon, veti tuulipuseron päälleen ja pysähtyi kirjoittamaan viestin jääkaapin oveen.

- Hälytyskeikka. Palaan töiden jälkeen aamulla.


Liisasta nyt oli taakka tulossa. Se kai luulee että tässä koko ajan ollaan puutteessa. Juha muisti kuinka oli joutunut työkeikalle Liisan asuntoon viemään kännisen ukon putkaan. Oli kuulemma käyttäytynyt väkivaltaisesti, tosin oma naama sillä oli enemmän ollut mustelmilla.

Komea muija Liisa oli, iso ja näyttävän näköinen, äijä pieni ja hintelä. Ei se noin hienoa vaimoa ansainnut. Oli tuokin selvästi osoittanut, että Juhan kaltainen raamikas uros kelpaisi paremmin. Olivat he muutaman kerran sängyssä olleet, mutta ei tästä nyt ollut tarkoitusta mitään vakituisempaa tehdä. Miten tuon saisi Liisan päähän ujutettua. Ei silti, omakin vaimo tuntui olevan jatkuvasti ylitöissä, joku toinen silläkin taitaa olla. Sängyssäkään ei innostunut enää kuin ennen, moitiskeli vain pikapanoista. Liisa oli toista maata, kiljui kuin syötävä ja raastoi alla ollessaan kynsillä selän verinaarmuille. Ei niitäkään kehdannut vaimolle näyttää.

Juha painoi ovikelloa ja Liisa päästi hänet heti sisään. Juhan kevyet tervehdykset takertuivat kurkkuun kun Liisa vinkkasi kädellään kohti keittiötä.

- Hyvä tavaton! Mitä täällä on tapahtunut?

Liisa katseli murheellisena lattiaan, välillä taas Juhaan, sanoiksi vääntyi vain että näin tässä kävi, syytön minä olen.

- Poliisille sinun pitää soittaa.

- En voi! En voi istua vankilassa tuon takia! Ei kukaan tiedä että se on täällä. Eikö sitä voisi viedä jonnekin, sehän voisi olla vaikka tapaturma, vaikka pudonnut jostain.

- Eihän sinua syyttä tuomita, sen kun soitat. Ei asioita kannata enempää sotkea.

Liisa kieltäytyi koskemasta puhelimeen. Juha yritti selittää, että rikokseksi tämän tekisi asian salailu, ilmoittaa pitää, ja jos Liisa ei itse soittaisi, Juha sen kyllä tekisi. Onhan tuo järkytys ymmärrettävää, ei se asiaa pahentaisi että ilmoitus tulisi Juhalta. Tosin hänen asiansa tässä kyllä sotkeutuisivat pahan kerran. Kotona olisi ero lähellä, kun kävisi ilmi että kuljeskellaan täällä vieraiden naisten luona tappamassa niiden aviomiehiä. Iltalehdille juttu poliisin vapaa-ajan harrasteista olisi syömähammas kuukausiksi.

 - No, soita nyt sitten, minä en voi.

Liisa seisoi keskellä keittiön lattiaa. Juha vilkaisi kuollutta miestä ja kääntyi sitten kaivelemaan puhelinta vyöltään.

- Laitan kahvin kiehumaan, pitää ottaa jotakin, ennen kuin tulevat pidättämään, mutisi Liisa ja käveli astiakaapille.

- Kunhan et koske mihinkään mikä sotkisi tutkintaa. . .

Hyllyltä Liisa otti leipäveitsen ja iski sen kahvaa myöten numeroa valitsevan Juhan selkään. Juhan kääntyessä hän iski vielä pari kertaa uudestaan. Valuessaan lattialle Juha näki miten Liisa pyyhki sormenjälkensä veitsestä ja asetti sen miehensä käteen. Silmien sumentuessa hän kuuli Liisan sanovan, että kunhan ensin kuolet, on hänen aikansa soittaa poliisille. Te miehet olette sitten käsittämättömän mustasukkaisia ja mahdottoman väkivaltaisia ettekä ymmärrä sitoutua kun tapaatte kunnon naisen. Saat kuoltuasi vielä tuon paistinpannun liedeltä käteesi, opit sentään sinäkin jotain sillä tekemään. . . Sumeus kirkastui vääjäämättä, Liisan ääni hukkui korvien huminaan, hitaasti sekin vaimeni  rikkeettömään rauhaan.



****

 

 

Tämä vanha juttuni (kai kuuden vuoden takaa) tuli mieleen kun silmäni kiinnittyi tuoreeseen iltalehden otsikkoon. Jotkut kynäilevät naistutut arvostelivat tuolloin juttuani sovinistiseksi vihakirjoitteluksi, mutta minkäs teet kun todellisuuskin on sen mukainen....