Liisa Keitaanpää: Sotakorvaustyttö (Turbator 2011, 307 s.)
Taitaa olla niin, että miehille kaikkein vierainta on heitä kymmenisen vuotta vanhempien naisten lapsuus ja nuoruus. Äideiksi he ovat liian nuoria, tyttöystäviksi liian vanhoja.
Tarina alkaa sankarin syntymällä, mikä naulataan useammallakin kuusituumaisella ensin maailmanhistorialliselle paikalleen, sitten kylänkin kartalle. Näin on totuttu kuvaamaan messiaiden syntymää. Tietäjiä ei Kokemäenjokivarteen tullut, idästä ainakaan, runsaan vuoden kuluttua armeija jo yritti pitää niitä omalla puolellaan rajaa. Tietäjät löytyivät omasta takaa, äiti ja äidin äiti. Eivät tuoneet kultaa tai mirhamia vaan sosialismia. Sitä ne idänkin tietäjät olisivat antaneet, kommunismiksi kovennettuna.
Sankarin lapsuus kuvattiin kirkonaidan luona onnelliseksi ja seuraavaksi hän löysi itsensä koulusta. Atomipommi määritti maailman tilan ja opettaja Suomen paikan siinä. Opettajat olivat naisia, koulukaverit tyttöjä, teurastajat eukkoja ja siat mustia. Työ ja tuotanto pyörivät pimeästi, julkinen talous korteilla sotakorvaustavaroita toimittaen. Rauhaan pettyneet lahtarit räjäyttivät itsensä, työväki korjasi taloaan, teuraskarjan nimet saatiin oikeistosta, lypsykarjan vasemmistosta.
Tietäjät kouluttivat. Seuransa oli valittava huolella, kyläläiset piti tuntea, aatetovereiden kanssa voi kaveerata mutta oppikoulu vasta avasi eteen piirejä joihin voi ystävystyä. Muuten sankarin koulu näyttää olleen pakkopullaa, läpikäytävä, kaikki muistamisen arvoinen tapahtui muualla, kotikylällä tai kotona. Oppikoulussa sukutaustoilla oli kova merkitys, epämääräinen aines tunnettiin ja sitä seurattiin. Niinpä, sama jatkui oman havaintoni mukaan vielä vapaalla ja vasemmistolaisella kuusikymmenluvullakin.
Naapurustoon tulivat ylempien päätöksellä siirtokarjalaiset, asutustilalliset. Heitä vihattiin, tosin vuosikymmentä myöhemmin jo kohtuusti vähemmän. Lapsuusvuosieni naapuri oli samanlainen perhe, ja omakin perheeni oli puoleksi karjalainen. Me nyt kuitenkin olimme vaivaisia vuokralaisia, talo ja maat olivat turvallisesti lähitalon suvun käsissä. Toki sen verran väleihin pääsimme että ne olisi meille myytykin, mutta olimme jo sitä sukupolvea joka siirtyi kaupunkiin teollisuutta pyörittämään ja palveluita jakamaan.
Naisten asiat tulivat neljäntoista iässä, minun lapsuudenkylässäni ensimmäinen etänaapurin likka sai siihen ikään jo esikoisensa. Siinä vaiheilla ilmestyy Ensio kuvaan ja kummitteleekin sitten tavalla tai toisella kirjan loppuun asti. Jo rippikouluiässä tämä Ensio oli niin määrätietoinen ja johtava parisuhdeasioissa että minä ylsin lähellekään samaa vasta kymmenen vuotta vanhempana jos silloinkaan. Tuossa iässä minua vedättivät tytöt mielensä mukaan, ei tosin koskaan perille asti, mutta siinä tuntui Ensiokin yrityksistä huolimatta kanssani tasoihin jäävän. Tosin, hänellä oli ura rakennettavana, minulla kului vuosikymmen pidempään opintojen kanssa, turhaan, näin kauempaa katsoen.
Turkuun matkustin minäkin, sankaria 12 vuotta myöhemmin, kiipeämään samoja Yliopistonmäen portaita. Sankari ei tunnu muistavan liikoja opinnoistaankaan, minä en oikeastaan muusta muistakaan, paitsi harrastuksistani joiden ympärille loin suhdeverkoston joka on kestänyt näihin päiviin asti. Opiskeluaikani sukupuolielämästä ei ollut muistettavaa. Sain viedä poikuuteni kunnialla työuralle asti. Opiskeluaikaiset tyttöystävät kyllästyivät pian ja etsivät helpompia saaliita vapaan rakkauden välikappaleiksi. Eivät ryhtyneet raiskaamaan kuten hyvänpäivän miespuoliset opintotutut sankarin tapauksessa, vaan vaihtoivat kohdetta.
Kirja esittää työläisaatelin kasvukertomuksen, kaunisteltuna kuten sosialistisessa realismissa, tai Lepikon torpan kuvassa mistä savupiippu on retusoitu pois, tai Hans Joachim Dominikin poikakirjassa John Workmannista. Syvältä on aloitettava, syvemmältä kuin muut, korkealle on päästävä, korkeammalle kuin muut. Ei tässäkään sankarista uutta messiasta tullut, uusi madonna kuitenkin.
Kirjana teos on hieman raskas lukea. Historiallisen romaanin tapaan tässä paalutetaan ahkerasti ajanmerkkejä, niissä olisi ollut varaa karsia vain niihin jotka todella vievät kertomusta eteenpäin. Lukijakin osaisi päätellä jotakin siitä mikä nyt on sanottu suoraan. Ahkera tuotesijoittelu on myös riskialtis tehokeino, todennäköisesti se ärsyttää enemmän kuin ihastuttaa. Kieli on länsimurretta joka ei varmaan ole kaikille niin helppoa kuin minulle syntyjäni lounaissuomalaisena, ja minullekin jäi monia, kai tyypillisesti satakuntalaisia, sanoja jotka piti asiayhteydestä arvata. Ymmärrän hyvin että joku sanastoon tottumattomampi alkaa niiden kohdalla herkästi hypätä tekstin yli ja lopulta jättää kirjan kesken. Henkilöitä on paljon ja välillä on vaikea pysyä kaikista kartalla. Joskus käy mielessä, olisiko tämä kirja toiminut paremmin novellikokoelmana, sittenkin.
Miljöö ja aika olivat minulle uusia, vasta kirjan jälkipuolta pääsin peilaamaan omia kokemuksiani vasten ja kun tunnun olevan pari vuosikymmentä henkisesti tuon ajan sankaria jäljessä vielä viimeisilläkin sivuilla, en voi muuta todeta kuin että lukukokemus oli avartava, vaivansa arvoinen.
